Itäkaira ja Nuortti 11.-18.10.2018

Kolmas, ja 'oikea' vaellusreissu syksylle.
Reissu oli sekä suunniteltu, että suunnittelematon. Haltin reissu oli suunniteltu, muttakun se meni mönkään, teki mieli oikeaa vaellusta vielä samalle syksylle. Sitten tuli Pallaksen reissu, ja ajattelin, ettei enää. Kuitenkin päädyin lähtemään, tarkoituksena kiertää Nuorttin retkeilyreitti koiran ja kaverin kanssa. Jälleen matkassa oli siis koira, sekä kaveri, joka ei ikinä ennen ollut Lapissa käynyt.

Alkupätkä on hyvin tekstipainotteista, koska alkumatkan kuvat ovat jossain hyvin hyvin mystisessä bittiavaruudessa.

Päivä 1,
Kemihaara - Kärekeoja, 16-18km

Kemihaaran parkkipaikalle saavuimme kuuden aikaan aamulla, pakkasta -6C, vaikkei pakkasta koko reissulle oltu edes luvattu.
Olimme olleet koko yön nukkumatta ja vain ajaneet, joten pohdimme, että odotammeko kelin lauhtumista ja otamme tirsat, vai lähdemmekö heti liikkeelle. No, vaatteiden vaihto, hieman aamupalaa ja matka kohti Kärekeojaa alkakoon. Matkaan lähdettiin hieman ennen seitsemää, tähtitaivaan valaistessa reissuamme Korvatunturintiellä.

Korvatunturin tietä talsitttiin, ja pidemmän päälle soratien talsiminen oli aika tympäisevää puuhaa. Risteykseen päästessämme, oli aurinkokin jo noussut ja pakkanen lauhtunut. Mönkkärijälkeä lähdimme seurailemaan. Pois polulta ja 'suon' (= metsän) yli toiselle polulle. Polulle/tielle trangia pystyyn ja puuron keittohommiin. Lämpöä tässäkohtaa oli +4C, mutta paikallaan istuessa se tuntui hyvin hyvin kylmältä..

Soratien talsiminen oli edelleen tympäisevää puuhaa, ja siksi päämäärä ei tuntunut ikinä saapuvan. Lisäksi kaverisin (yllätys) käveli paljon nopeammin kuin minä. Vauhtien eroon vaikutti sekä pituuseromme, että se, että minun rinkassani oli oikeastaan kaikki yhteinen kama, omat sekä koiran tavarat. Kaverillani oli yhteisistä kamoista puolet ruuista. Minulla oli keitin, polttoaineet, teltta jne. Oma rinkkani painoi siis helposti yli 20kg, en tiedä kuinkapaljon yli, todennäköisesti lähempänä 30kg.

Matka jatkui tietä pitkin loppuun asti. Lopussa siis parkkaipaikka/kääntöpaikka, vaikkei sinne tavallisella henkilöautolla mitään asiaa olekkaan.  Jännitimme myös suon ja puron ylittämistä. Karttapaikan mukaan kun tien päästä ei mene mitään polkua Kärkeojalle. Onneksi mukana oli myös vanha (2003?) Koilliskaira 1: 100 000 kartta, johon oli puron yli merkitty silta, ja siitä päätimme kahlata ja tarpoa kohti tupaa. Iloksemme paikalla olikin oikeasti silta, ja sillan jälkeen polku joka johti vanhalle nuotiopaikalle. Siinä pidimme taukoa ja makoilimme, sääkin oli jo lämmennyt.
Nuotiopaikalta lähti myös iloksemme polku. Polkua hetken talsittuamme edessä oli suo. Tässäkohtaa olimme iloisia, että yöllä oli ollut kunnolla pakkasta, sillä suo oli edelleen hieman kohmeessa. Vähän joutui hyppimään siellä täällä, mutta yli päästiin kuitenkin kuivin jaloin. Osin polku oli hyvin hyvin heikkoa, ja väliin oltiinkin polulla ja väliin ei.
'Hieman' alkoi pitkämatka tuntua jaloissa eikä loppua tuntunut ikinä tulevan. Onneksi kuitenkin saavuimme Nuorttin varteen, ja toisella puolella näkyikin laavu. Hetkenaikaa pohdittiin, että eikös sen tuvankin tässä pitänyt olla, mutta totta tosiaan, sehän on vielä pidemmällä. Seuraavaksi olimme kahlaamolla. Totesimme, että tuosta yli vai? Vaijeri oli paikoillaan, mutta vettä näytti olevan todella paljon, virtaakin ihan kiitettävästi.

Tupa löytyi, ja siellä olimme hieman jälkeen kaksi. Lämmitys, veden hakua ja ruuanlaittoa. Jälkiruoka teet ja pohdinta, mikä on suunnitelma. Nuorttin yli, vai suunnitelmat uusiksi.
Vesi oli hiton kylmää, kahlaus pitkä ja vesi syvännäköstä. Ja suurin haaste oli koira. En usko, että koira olisi itse suostunut yli uimaan, eli se olisi pitänyt kantaa. Ja itse en huonon tasapainon kanssa pysty kyllä kantamaan koiraa ja tasapainoilemaan joen yli. Tulimme tulokseen, että jatkamme ylöspäin Itäkairaan päin, ja jätämme Nuorttin. Seuraavana päivänä siis suunta Mettopaloon ja mahdollisesti Karhuojalle.
Loppupäivä vain laiskoteltiin, ja odoteltiin, että kello menee eteenpäin ja päästään nukkumaan. Koiran kanssa kävin vielä kahlaamolla kävelemässä ja etsin puhelinkenttää, ei ollut.
Kännykkä kuvat, joten surkea laatu.

Kaverini kömpi makuupussiin kahdeksalta, minä kymmeneltä. Olin juuri nukahtamassa, kun tämä karjaisi 'näin valoa, joku tulee!' Jaaha. Olin jo suurinpiirtein valmis keräämään kamani ja menemään telttaa pystyttämään, kun katselin itse ulos enkä nähnyt kyllä yhtään mitään. Siinä hetken pohdin, että tuleeko joku vaiko eikö. Eipä näkynyt eikä kuulunut ketään ja jatkoimme unia.

Päivä 2,
Kärekeoja - Mettopalo n. 6km

Heräsimme yhdeksänmaissa. Puuronkeittoa, puiden tekoa ja muut toimeet. Suunnilleen kahdentoista aikoihin olimme (olin) liikkeellä. Kaverini jäi vielä pakkaamaan rinkkaansa, kun minä lähdin edeltä kun kuljin hitaammin. Otin matkalla paljon kuvia (!), nautin hiljaisuudesta ja maisemista. Pian kaveri saavuttikin minut. Poikkesimme matkalla rannassa olevalle laavulle, kuvia, hieman rinkan paremmin asettelua. Vastarannalta kodasta tuli savun tuoksua, emme siis ole ainoat elävät täälä.
Suunnitelmamme oli, että pysähdymme pikku tauolle toisellekkin laavulle. Suon ja pitkospuiden jälkeen aloimme ihmetellä, kun ei laavua tai polkua sinne näy. Kaveri bongasi laavun hirveän jyrkäteen alla rannasta. Juu, tuonne emme kiipeile. Pidimme 'patukka tauon' ylhäällä kivillä istuen.

Matka jatkui. Pääsimme mäen päälle, jossa polku kulki kolmeen eri suuntaan. Hetki siinä piti pohtia, että mitä näistä seurataan. Ensin menimme suoraan, mutta kompassin mukaan se oli täysin vika suunta. Paluu takaisin. Jatkoimme mönkkäri jälkeä pitkin, joka meni puron varteen, siitä loikkaamalla yli ja olimmekin ylitettävällä suolla. Loikkimalla 'yläreunaa' pitkin yli. Kuivin jaloin onneksi. Ja päädyimme seuraavalle suolle. Jotenkin siis hukkasimme oikean polun, ja onnistuimme osumaan molemmille soille/kosteikoille joista piti loikkia yli. Soiden jälkeen pidimme tauon kaatuneen puun päällä. Kompassi oli hieman sekaisin, ensin näytti pohjoista tulo suuntaamme, eli päinvastaiseen suuntaan. Kolmannella kerralla uudelleen katsoessa, näytti jo ihan oikeaan suuntaan, eli eteenpäin. Karttaa tutkimme ja pohdimme, mihin kuttuun onnistuimme polun hukkaamaan, missä kohtaa ja miten päädyimme näille kahdelle pienelle suopläntille.
No, matka jatkuu kompassisuunnalla kohti tupaa. Yhtäkkiä edessämme olikin oikea polku. Mistälie sekin siihen tupsahti. Tai siis, mistä lie me siihen tupsahdimme. Tulimme purolle, siitä yli ja huomasimme jälleen hukanneemme polun. Miten? Pian oli kuitenkin polku jälleen jalkojemme alla, ja tupakin näkyvissä. Kävely tahi oli 1,5h/3km, eli 3h meni 6km matkaan. Hieman vauhdikasta omaan tahtiini nähden, mutta mukana pysyin. Koska kameraa en kovin ahkerasti käyttänyt. Kamera hidastaa omaa kulkemistani (samoin se kiskova koira), mutta yksin kulkiessa sillä ei väliä ole.

Ruokatauko. Ovenpielessä roikkui muovikassillinen valmiita pastapusseja, tätä ihmettelimme. Mikä niiden funktio on, ja miksi ovat siinä ja kuka ne on tuonut? Ennenkaikkea, miksi?
Ruuan jälkeen olisin itse ollut valmis jatkamaan matkaa sen 2-3km Karhuojalle, mutta kaverini oli jo levittänyt kaikki romppeensa ympäriinsä, se oli kommentti, että jäämme siihen. Joten jäimme.
Kävelyä ympäriinsä, myöhemmin vielä uudelleen ruokaa, puiden tekoa, olemista. Itse nautin vain olemisesta, kaverini ei sellaiseen oikeen kyennyt. Kokoajan piti olla jotain tekemistä, jos ei ollut tekemistä, hän pääasiassa nukkui. Joutenolo oli haastavaa kaverilleni siis.
Yhdeksän maissa olimme makuupusseissa.

Päivä 3,
Mettopalo - Karhuoja, 2,5km

Heräsin 8:30, kaverini nukkui vielä. Yhdeksältä hänkin nousi. Päivän matka on ainoastaan 2,5km Karhuojalle. Aamupalaksi söimme näkkileipää, koska kaverini ei kuulemma pysty syömään aamupalaa, eikä varsinkaan puuroa. Ja koska puuroannos on kahdelle valmiina pussissa, en alkanut sitä puolittelemaan.

Sää oli sumuinen ja kostea.
Liikkelle lähdettiin, nousu ylös Metsopalon päälle ja poroaidan ylittäville portaille.

Suurinpiirtein kahdeltatoista oltiin Karhuojalla. Suon ylittävien pitkosten yli, puron yli, ja olimmekin melkein saunan terassilla.

Pihassa oli mielenkiintoinen viitta, 'Lähde 200m', pitihän se käydä katsastamassa. Pieni lutakko siinä oli. Vettä emme siitä ottaneet, vaan Karhuojasta sillalta koukkimalla.

Kiljuva nälkä. Minulla ainakin. Lounastauko tuvassa ennenkuin teimme yhtään mitään muuta.

Ruuan jälkeen kannoimme vettä saunaan, teimme puita ja olimme vain. Itse lähdin koiran kanssa kävelemään liiterin 'taakse' kohti Kummalehtoa etsimään puhelinkenttää. Kenttää löytyi, sade alkoi ja pimeä iski. Onneksi päässä oli otsalamppu ja takissa kompassi, niin löysi vielä takaisin tuvallekkin. Tosin, lähdin liiterin takaa, palasin takaisin tuvan pohjoispäästä. Tämän jälkeen luinkin, että ihminen kiertää aina vaistomaisesti ympyrää luonnossa, vaikka luulee kulkevansa suoraan. Ja ilmeisesti yleensä vieläpä vastapäivään?

Kaveri oli tällävälin lämmittänyt tuvan lämpöiseksi, samoin saunan. Hieman kirjottelin päiväkirjaa, ja sen jälkeen menimme saunaan. Saunassa huuhtelin vielä muutamia vaatekappaleita, kun lämpöisessä tuvassa kerran yövyimme, niin sain ne kuivaksikin.
Iltapalaksi vielä perunamuusia ja jauhelihaa, ja jälkkäriksi valkosuklaavanukasta.

Päivä 4,
Karhuoja - Naltiojoki, n. 13km

Heräsin kahdeksalta, kaveri nukkui vielä. Ja minun piti olla se aamu-uninen, kaverini aamuvirkku.. Nukahdin uudelleen, yhdeksältä jälleen heräsin ja nousin ylös. Aamulenkki koiran kanssa, kävin saunalla tyhjäämässä padan ja saavin ja tupaan tekemään aamupalaa, kaverikin oli herännyt tällävälin.
Teimme ennätyksen, ja 10:45 pääsimme liikkeelle, sumuisessa ja sateisessa säässä, jälleen.

Paluu eilen jo tallattuja pitkoksia pitkin poroaidalle ja portista läpi. Matka kohti Naltiota alkakoon. Poroaitaa seuraili vahva mönkijän jälki, joten sitä oli helppo kulkea.

Matka oli hyvin hyvin kostea. Vettä ei satanut, mutta kosteaa oli. Pidimme matkalla muutamia istuskelu taukoja aina sopivan puunrungon kohdalle sattuessa. Kyllä oli koirakin kosteana..

Pian olimme poroportilla. Emme olleet sillähetkellä täysin varmoja, missä kohdassa olemme. Varsinkin, kun kartoissamme ei porttia ollut merkattu, eikä karttojen osoittamaa polkuakaan näkynyt. Olimme kuitenkin kaikella oletuksella poroaidan kääntyimskohdassa.

Kaikissa vieraskirjoissa oli lukenut, että vanha poroaita johdattaa kulkijan Naltiolle, karttojen mukaan paikalla menee myös polku. Portista siis läpi ja vanhan poroaidan vierustalle kulkemaan.

Polkua paikalla ei mennyt, tai ainakaan me emme sitä löytäneet. Mutta vanhaa poroaitaa seuraillen etenimme. Tarkalleen emme pystyneet sanomaan, missä kohtaa karttaa olemme, mutta suurinpiirtein. 

Nälkä alkoi kurnia, ja päätimme pitää ruokatauon, kun kohdalle sattui sopivasti kaatunut puu. Ruuan kypsyessä kiertelimme hieman ympäristöä. Löysin puron, ja olimme jälleen aika tarkalleen kartalla. 

Polkua emme siis edelleenkään olleet löytäneet, mutta kartalla oltiin. Jälkeenpäin onkin kotona tullut todettua, että oletettavasti se polku jossain vasemmalla puolellamme meni. Aika kaukana sen kyllä täytyi olla, siis jos koko polku on edes olemassa?, koska emme sitä löytäneet, vaikka kävimme pitkälläkin siellä katsomassa.

Ruoka naamariin, koiranpennulle vähän herkkuja ja matka jatkukoon. 

Pian olimme jälleen poroaidan portilla, siitä läpi. Paikalla oli kaikkea sellaista, mikä ei ehkä maastoon kuuluisi.

Keneltä jäänyt?

Läpi, ja ihmettelyä siitä, että mihin kaikki paikalla olevat polkujen alut oikein menevät.

Suoraan eteenpäin meni mönkkäri jälki, suoraan suolle. Me emme sinne suunnanneet, vaan jatkoimme vanhan poroaidan seuraamista.

Väliin paikalla meni polku, ja sitten se taas katosi. Pääasiassa aika heikko polku, joten tämänkin takia epäilimme karttaan merkityn polun olemassaoloa. 

Pikkuhiljaa alkoi Naltiotunturi näkyä vasemmalla. Tai siis, voiko sitä nyt näkymiseksi sanoa..

Puuston takaa sumun seasta hieman pilkottava kivikkoinen rinne. Jos sen haluaa Naltiotunturin näkemiseksi sanoa, niin.. 

Koira löysi maasta poron luun, jota se sitten kantoikin mukanaan kuin mailman parasta aarretta. Aina pysähtyessämme oli järsimishetki, ja matkan jatkuessa luu napattiin suuhun ja matka jatkui. 

Maastosta löysimme puolillaan olevan kaasupullon. Mitähän sekin siellä teki.. Nappasin mukaani, heitin rinkan päälle ajatuksena kantaa se pois maastosta, kunnei se sinne kuulu.

Matkan edetessä, aloimme olla jo Naltiotunturin päässä, ja pohdimme, että pian on pakko alkaa kaartamaan vasemmalle, tai ollaan suoraan suolla. Kaverini vilkaisi vasemmalle, ja tokaisi 'katsos mikä tuossa menee'. Noh, polkuhan se siinä. Hyvin vahva ja paljon kuljettu selvä polku! Mistä se siihen tuli, tai, mistä me siihen tulimme. Missä lie olimme menneet, ja missä lie polku mennyt, mutta nyt kohtasimme. Naltiotunturin päässä, jonkunmatkaa ennen suota ja pitkospuita. 

Siirryimme rämpimään polulle, ja pian meinasimmekin 'eksyä', samassa kohtaa kuin nettikertomusten mukaan ilmeisesti moni muukin, polulta. Kun polku haarautui oikealle, pienempänä ja kapeampana ja vahvempana jatkui eteenpäin. Onneksi poikkesimme oikealle, koska siinä meni pitkokset suon yli. Ties mistä olisimme muuten itsemme löytäneet rämpimästä. 

Ja eikun suolle.

Pian saavuimme kivikolle, joka on juuri ennen Naltiojokea. Ennen kivikkoa pieni tauko, ja eikun yli.

Tuttua puuhaa Haltilta tämä kivikossa hyppely, minulle. Kivan lisähaasteen asiaan jokakerta tuo hihnassa kiskova koira. Yritä siinä sitten itse tasapainoilla mukana mailman surkeimmalla tasapainolla. Onneksi koira sentään tottelee 'odota' käskyä, ainakin useimmiten...

Naltiojoesta sillan yli, ja matka kohti tupaa ja suota alkakoon. 

Etukäteen kyllä taas tiesin, että tupa on suon takana, eikä paikalla polkua mene. Mutta on taas totuus tarua ihmeellisempää...
Hyppimistä suolla. Ensin seurailimme polun tyyppistä jälkeä, mutta se päätyi aikalailla keskelle suota ja jokapaikassa upottavaa ja märkää. Seisoimme keskellä suota, ja pohdimme, mistä pääsisi helpoiten etenemään..Päädyimme palaamaan rantaan, ja etenemään sitäkautta. Märkää oli. Märkää ja upottavaa, jokapaikassa. Joissain kohdin oli suon alla jotain puun pätkiä, vähän kuin vanhoja pitkoksia, ja niitä oli hyvä edetä. Harmi vain, että niitä oli aivan liian harvassa. Puolessavälissä oli matkalla isompikin puulevy, johon pysähdyimme hengittämään. Tämän operaation jälkeen suolla sitten upposikin nilkkojamyöten joka askeleella. Ei paljon tehnyt mieli pysähdellä. Jäi valokuvatkin ottamatta. Koira lyhyillä tassuilla kahlasi myös suolla melkein mahaa myöten, saipahan liikuntaa. 
Lopulta, onneksi, jalkojen alla oli taas kovaa (ja kuivaa) maata. Huhheijaa. Kyllä riitti tämä suo minulle, tuosta en huomenna palaa takaisin, se on varma se! 
Kovalla maalla ei montaa askelta tarvinnut ottaa, kun tuli tupakin näkyviin. Juuri sopivasti kun alkoi hämärtää. Pimeässä ei minua olisi tuolle suolle saanut.

Tupaan, ensimäisenä hengähdystauko. Sitten kuivien vaatteiden vaihto, ja perustoimet, kuten tuvan lämmitys ja ruuan laitto.

Jokaisella tuvalla oli valmiiksi kiehisiä sekä puita, mikä oli aivan mahtavaa! Tietysti myös me niitä aina seuraaville jätimme. Tämä oli 'luksusta' verrattua omiin kokemuksiini Saariselän tuvista, joissa harvoin on puita kannettu seuraavalle, ja vielä harvemmin syttyjä valmiina. Tästä tietysti muilla voi olla erikokemus. 

Kosteaa oli

Vettä hakiessa huomasin tuvan vierestä lähtevän polun, ja mietin, että johonkin järkevään paikkaan sen on mentävä. Suota en enää ylitä. Vieraskirjasta luin, että se menee Vieriharjulle, ja siellä on ilmeisesti pitkokset soilla. Kävimme koiran kanssa iltalenkkinä vielä vähänmatkaa polkua katsomassa, kuivalta näytti.
Koira oli aikasten puhki, kuten myös me ihmiset. Kaveri vain makasi lattialla, edes ruokapussin rapina ei saanut koiraan liikettä. Vasta kun kutsuin sen ruokakupille, ensin nousi pää ja myöhemmin koko koira laahusti syömään. Loppuillan aikalailla makaili kaminan edessä ja nukkui. 

Tuhdin illallisen jälkeen meille oli vielä varattu jälkiruoka. Vadelmamoussea ja kaakaota. Kyllä kelpasi. Jälkiruoka ei siis jokapäiväistä ole.

Kaverini nukahti yhdeksän maissa, itse lueskelin makuupussisa jonkun tuvalle jättämää vanhaa Retki lehteä ja nukahdin paljon myöhemmin. 

Jätin löytämämme kaasupullon tuvalle, ajatuksena, että kaasukeittimen omaava voi hyötykäyttää sitä. 

Päivä 5,
Naltiojoki - Vieriharju, 10-12km

Päättymättömän suon päivä.

Heräsin puoli yhdeksältä, yllättäen kaverini nukkui edelleen. Kävimme koiran kanssa aamulenkillä. Oli järjetön tuuli, mutta onneksi poutaa.

Omat kenkäni olivat edelleen hieman kosteat suolla rämpimisestä, mutta pikkujuttu. Matkaan pääsimme jälleen 10:45

Tuvalta lähtö ja aikapian olimmekin poroaitojen risteämiskohdassa. Polkuja lähti vähän jokasuuntaan ja poroporttejakin oli ihan kaksinkappalein. Kartan ja kompassin avulla oikeaan suuntaan, Vieriharjulle päin.

Vanhaa poroaitaa seuraillen, paikalla tosiaan oli pitkospuut. Pitkoispuiden kunto oli toki sellainen, että pääasiassa oli helpompi kävellä vieressä kuin pitkoksilla. 

Ilmassa oli jatkuvaa tihkusadetta ja sumua, jälleen.

 Olimme illalla pohtineet, että mahtaisikohan näin nopealla varoitusajalla saada rajavyöhyke luvan Korvatunturille. Se ei suunnitelmiimme kuulunut alunperin, ja lupakin kun pitää viikkoa etukäteen hakea. 

Kaveri siinä piti puhelinta päällä, jos sattuisi vaikka kenttää löytymään, että saisi netistä numeron ja soiteltua asiasta.

Päädyimme 'loppumattoman suon' alkuun. Tällä päivällä tuntui, että suo ei pääty ikinä. Ensimäiselle suolle osuessamme, fiilis ei vielä ihan nii paha ollut. 

Keskellä suota kaverin puhelin sitten alkoi piippailla kentän merkiksi. Hän jäi tihkusateessa keskelle suon pitkoksia seisomaan ja puhelimella leikkimään. Me jatkoimme koiran kanssa matkaa, pois suolta. 

Mustikoita nautiskellut koira. Ei mustikkahuulet vain tallentunut kameralle.

Jäimme jonnekkin odotelemaan kaveria, joka tulikin pitkän ajan päästä paikalle. 

Kertoi, että lupasivat käsitellä hakemuksemme heti, kun saavat sen, koska nyttei mikään sesonki aika ole. Kaveri oli ilmoittanut, että lähetämme hakemuksen vielä tämänpäivän aikana. 

Vierihaaralle päästiin tihkusateessa. Kävin nappaamassa kuvan vanhasta sillasta. Nuotiopaikalla täytimme vesipullot. Olisimme syöneet, mutta vesisade ei houkutellut pysähtymään. 

Suunta uudelle sillalle. Sinne ja sieltä poiskin, saikin jälleen hyppiä suolla. Mönkkärijäljet olivat niin märkiä, että niitä pitkin ei ollut asiaa kulkea.

Uuden sillan ylitettyämme, sade yltyi, ja järkkäri joutui kuivapussiin ja rinkkaan, joten kuvaaminen loppui. 

Suota, loppumatonta suota. Pitkospuita ja suota, siinä päivän harmaat maisemat.  Pitkospuut olivat aika vanhoja, joten tasapainoilua niillä pysyminen toisinaan vaati. 

Oikeallamme meni kokoajan vanha poroaita, ja pitkospuut olivat puolilahoja. Pohdimme kaverin kanssa, olemmeko kartan polulla, vai jossain aivan muualla. Edelleenkään en ole vara asiasta. Kaverini väittää, ettemme olleet karttaan merkatulla polulla, vaan lähempänä kartassa näkyvää poroaitaa. Mutta ihmettelen, jossei pitkoksia ole merkattu kartaan. Toisaalta, en voi myöskään tietää, onko kauemmas aidasta rakennettu uudet pitkokset, joille emme vain osuneet.

Ehdottelin kaverille, että kun kuivalle ja kovalle maalle pääsemme, pidetään ruokatauko. Hänellä oli kuitenkin kiire Vieriharjulle, kun olin kertonut, että harjun päällä on puhelinkenttää. 'Eine siellä toimistossa kuitenkaan ole neljää pidempään töissä, meidän on mentävä äkkiä lähettämään se hakemus!'

Lopulta, päädyimme kuitenkin kovalle maalle. Huhhuh, loppumaton suo loppui sittenkin! Metsässä pilkotti jotain punaista, ja minä tietysti halusin mennä katsomaan mikä siellä on. Kaveri jatkoi polkua eteenpäin. Punainen puussa oleva asia, osoittautui tontuksi.

Samaan aikaan kaveri huusi kauempaa 'Täällä on poroaidan portti! Ja leveä polku!' (tämäkin vahvisti asiaa, että emme olleet karttaan merkatulla polulla, kun päättyi portille). Itsekkin olin Vieriharjun moottoritielle päätynyt kun ryntäsin tonttua kuvaamaan. 

Sade oli tauonnut, ja sain jälleen kaivaa kameran repusta.

Vieriharjun moottoritie.

Edelleen yritin ruokataukoa ehdottaa, mutta kaveri se ei malttanut pysähtyä. Kerkesimme kuitenkin yhden istumatauon pitää kaatuneen puun päällä. 

Joulupukit, tai tontut, saattelivat meitä koko matkan Vierharjulle, ja tehokkaasti tulikin niistä jokainen, ainakin lähes, kuvattua. 

Matka tuvalle tuntui ikuisuudelta, leveää moottoritietä talsiessa. 

Tuvalle kuitenkin saavuttiin viimein.

Paikalla oli myös perhe, isä ja pojat 9v ja 11v. Ensimäiset näkemämme ihmiset! Luvan saatua menimme koiran kanssa tupaan. Tuvassa sentään kerkisimme ruokatauon pitämään, vaikkei maastoon kerinnytkään pysähtyä... 

Ruuan jälkeen kiipesimme harjun päälle sitä puhelinkenttää etsimään. Lupahakemus lähetettiin ja hengissä ollaan -viestit kotipuoleen saatiin lähetettyä.

Alas palattuamme oli perhe saanut saunan kuumaksi ja lähtivät juuri saunomaan. Me kulutimme vain aikaa. Täällä oli valmiit puusäkit, joten edes puuhommia ei tarvinnut tehdä. Pedit ja muut tehtiin valmiiksi. 

Pääsimme myös lämpöiseen saunaan omalla vuorollamme, vaikka sauna olikin päässyt sammumaan. Saimme kuitenkin pienet löylyt ja puhtaan olon. Uimaan emme uskaltaneet. 

Saunasta palattiin ja oli perhe juuri iltapalalla siinä. Me teimme myös vielä iltapalaksi couscousia ja istuskelimme. 

Perheen isä meni makuupussiin jo ennen kahdeksaa, pojat hieman myöhemmin. Minä kävin vielä koiran kanssa iltalenkillä, ja se kannatti. Näin revontulia, pieniä ja himmeitä, mutta näin kuitenkin. 

Tupaan palatessa olikin kaikki jo makuupusseissa, sinne suuntasin minäkin, vaikkei tippaakaan väsyttänyt.

Kuuntelin, kun pojat kuiskailivat 'isi, ei väsytä, isi, en saa unta' ja pian toinen poika alkoikin oksentaa.

Siinä makasin itse hereillä, kahdentoista jälkeen vasta nukahdin. 

Päivä 6,
Vieriharju - Rakitsanojan kammi + Rauhanpaalu, n. 6km + 8-10km

Perhe heräsi viideltä, siinä myös itse joutui hereille. Makuupussista nousin vasta seitsemältä.

Puolikymmeneltä oltiin aamupalapöydässä.
Pakkasta ulkona oli -5C, joten sovittiin kavern kanssa, että otetaan hidas aamu, kun ei ole kiire mihinkään, matka on kuitenkin lyhyt. 

Tuvan ikkunan takana istuskeli kuukkeleita, ja sain napattua niistä pari kuvaa. Jotka jopa onnistuivat.

Puolikahdeltatoista pääsimme liikenteeseen, ja kelikin oli lauhtunut, -1C. Maisemat oli todella nättejä pakkasen kuuraamia.

Pakkassumu saatteli meitä kokomatkan Rakitsanojan kammille. Kuuraa oli kaikkialla. Jos olisin ollut yksin liikenteessä, olisin todennäköisesti valokuvannut jokaikisen ruohonkorrenkin. Nyt oli matkassa kuitenkin kaveri, joka ei jaksanut jokatoisella askeleella pysähtelyä. Muutamia kuvia sillontällön ja matka eteni.

Polku oli leveää ja helppokulkuista mönkkärjälkeä. Jonka lisäksi tontut edelleen saattelivat meidän matkaamme kohti määränpäätä. 

Matkalla pidimme yhden pidemmän seisoskelutauon keskellä polkua. Lähinnä siksi, että kaverini puhelin kilahti kentän löytymiseksi. Päätin minäkin sitten avata oman puhelimeni ja tarkistaa sähköpostista onko rajavyöhykelupaa tullut. Siellähän se oli. Rajavyöhekelupa ja ohjeet Korvatunturilla liikkumiseen. 

Jälleen koira löysi matkalta poron luun. Tälläkertaa luu kulki koko reissun mukana, ihan kotioasti. Koira kantoi sen mukanaan itse kammille. Kyllä on koiranpentu onnellisimmillaan löytäessään maasta poron luun.

Pian alkoi kammikin näkyä edessäpäin. Kohde saavutettu, jee!

Päiväkirjamerkinnän mukaan matkaamme meni 2h, ja kilometrejä n. 6km. Hieman epäilen, että olisin noin vauhdikkaasti kävellyt rinkkaselässä, kilometreissä on oltava virhe, tai jossakin..

Kammille päästiin. Ensimäisenä bongasimme kaminasta foliopakkaukset.. Poistin ne kaminasta ja lisäsin omaan roskapussiini. Ruokaa naamariin, ja pohdintaa että mitä sitten tekisimme. Päätimme lähteä käymään Rauhanpaalulla syötyämme. 

Hieman ennen neljää lähdimme kävelemään kohti Rauhanpaalua, matkasta ei tietoa, ehkä 4-5km/suunta. Viisaamat kertokoon. Joulupukit/tontut saattelivat meitä jälleen, polkukin oli hyvää helppoa kuljettavaa, osin mönkkärijälkeä. Vain hieman risukkoa matkalla. 

Pian oltiikin kyltillä 'Rauhanpaalu 2' ja polku kääntyi oikealle.

Laskeutuminen alaspäin. Rinteessä näkyi yksi yksinäinen rinkka.

Edessä näkyi Korvatunturinmurusta ja kaverini totesi ensimäisenä 'Eikai se paalu vain tuolla ylhäällä ole!' 

Murustan alla meni pienet pitkokset kosteikon yli. Pitkosten toisessa päässä olikin teltta, Vieriharjun perheen teltta.

Korvatunturinmurusta

Siinä kuulumiset perheen kanssa vaihdettiin. Isä kertoi, että huipulla oli juuri kaksi miestä käynyt. Oho, mihin ruuhkaan nyt jouduimme, kun koko reissulla emme ole yhtäkään ihmistä nähnyt.

Kiipeäminen huipulle alkakoon. Helppoa kuin heinänteko ilman rinkkaa. Ainakin jos minulta kysytään. 

Korvatunturin siluetista tulikin otettua miljoona kuvaa, enemmän ja vähemmän onnistuneita. Useimmiten aina joku puu edessä tai epätarkka kuva.

Huipulle päästiin. Tulipaikka, puucee ja puuliiteri. 

Muutama loikkaus vielä kivikossa ja saavuimme Rauhanpaalulle. Puhelinkenttää ei minulla (Sonera) ollut, mutta kaverillani (Elisa) oli. Eipä kyllä ollut tarvettakaan puhelinkentälle.

Auringonlasku alkoi siivittää meidän maisemia, joten valokuvaukset ja alaspäin. Kivikkoinen lasku pimeässä ei houkutellut.

'Vallitkoon rauha maailmassa', ja sama venäjäksi

Matkalla alaspäin, lisää kuvia Korvatunturista. Niitä saikin sitten kotona poistella oikein urakalla kun 'hieman' kertyi niitä. Muutama lähikuva ja olimme jälleen alhalla.

Isä ja pojat olivat jo kömpineet telttaan. Me aloitimme paluumatkan kammille. Matkalla alkoi hämärtää, onneksi mukana oli otsalamppu. Muutamia vähäisiä kuvia, vesipussin täyttö purosta ja pian olimmekin jo kammilla.

Paluumatkalla pohdimme, että pitäisikö iltapala tehdä ulkona, jos vaikka revontulia näkisi. 

Kammilla jauheliha turpoamaan, ja sillävälin teimme puita nuotioon ja kaminaan. Tuvan lämpömittari näytti -1C, mutta väitän että oli kylmempi. Väitän, että lämpömittari otti hieman lämpöä itseensä lämpöisen tuvan seinästä. Entiedä.

Pieniä revontulia näimme, ruoka tosin ei tuntunut kypsyvän ja kylmäkin alkoi olla. Siirryimme sisätiloihin kokkaamaan iltapalan loppuun.

Kympin jälkeen oli iltapala, jälkiruoka ja kaakaot syöty. Yleistä hillumista ja makuupusseihin.

Kammin tärkein!

 

Päivä 7,
Rakitsanojan kammi - Korvatunturi - Kammi, n. 10km?

Heräsin hieman ennen kymmentä. Yhdentoista aikaan olin keittelemässä puuroa.

Tänään oli aamu, kun olin kyllästynyt siihen, että kaveri odottaa kun ruoka on valmista ja tulee valmiiseen pöytään. Minä kannoin kaikki yhteiset kamat, tein aina ruuan ja pääasiassa myös tiskasin. Kyllä on taas vahva fiilis, että seuraavan reissun teen ihan yksin. Tai siis, yksin koiran kanssa.

Korvatunturille pääsimme lähtemään hieman jälkeen kaksitoista.
Hieman ennen rajavyöhykettä, kohdassa, jossa polku erkanee Korvatunturille ja Rauhanpaalulle, törmäsimme jälleen perheeseen. Olivat ruokatauolla siinä. Puhelivat, että menevät joko kammille tai Vieriharjulle yöksi. Meidänkin tavarat olivat edelleen kammilla. Isä puheli, ettei reissu Korvatunturille ollutkaan niin helppo kuin kuvitteli. Varauduimme siis pahimpaan. 

Rajavyöhykkeellä oltiin yhdeltä. 

Helppoa, leveää mönkkärijälkeä pitkin eteenpäin. Paadesjoen yli meni pitkokset ja silta, siis super helppoa koko homma. Sillalla juoma- ja valokuvaus tauko. 

Kuljimme suht vauhdikkaasti ilman rinkkoja, ja matkaa vielä lisäsiivitti kokoajan sivulla näkyvä Korvatunturi sekä hauskat tontut ja 'Korvatunturi' kyltit. 

Pian saavutimme poroaidan ja ensimäisen portin. Läpi emme menneet, vaan jatkoimme poroaidan vierustaa pitkin. Polku on todella vahva, joten hämmentävää, ettei sitä ole karttoihin merkattu, eikä myöskään huipulla olevia rakennuksia. 

Puolessa välissä poroaitaa kaverini jälleen otti puhelimen käyttöön, ja jäi kauas, me jatkoimme koiran kanssa matkaa. Portille päästyä jäimme odottelemaan kaveria, että mennään kaikki yhtäaikaa.

Portista läpi ja kohti huippua. Kauhulla odotimme nousua huipulle, perheenisän puheita kuunnellessa. Oikeasti nousu ei edes ollut kamala, nousun jälkeen pohdin, että mikäs tässä nyt sitten oli niin haastavaa.

Huipulle päästiin, tuulessa ja kylmässä säässä. Poutaa kuitenkin onneksi oli. Harmi, että torniin kiipeäminen oli kiellettyä, korkean paikan ihmisenä olisin ehdottomasti sinne halunnut. Päätin kuitenkin noudattaa sääntöjä ja olla kiipeämättä.

Tuvassa sisällä alpen tauko. Merkkaus myös vieraskirjaan. Toiveeksi pukille jätin uuden teltankaaren. Sitä en pukilta saanut, mutta sellainen on jo itse rakenneltu. Kestävyydestä en tiedä..

Huipulla oli kylmä ja hirveä viima, joten äkkiä alaspäin piti lähteä. 

Huipulta alaspäin, portista läpi ja pian olimmekin jälleen leveällä polulla matkalla takaisin kammille. Tulimme takaisin todella vauhdilla, ja yhtäkkiä olimmekin jo Paadesjoella. Siinä jälleen juomatauko.. Hieman jälkeen neljä olimme jälleen rajavyöhykkeen rajalla ja 'sallitulla' alueella.

Pohdimme matkalla, jäämmekö toiseksi yöksi kammille, vai palaammeko Vieriharjulle. Päätimme, että jos perhe ei ole jäänyt kammille, me jäämme. Jos perhe on kammilla, jatkamme Vieriharjuun. Tai jos on jo pimeä ja perhe on kammilla myös, minä nukun teltassa koiran kanssa.

Kuudelta olimme kammilla ja tyhjänä se meitä odotteli, perhe oli kyllä siinä taukoa pitänyt, mutta kirjoittanut vieraskirjaan jatkavansa Vieriharjulle. Jäimme siis kamille toiseksikin yöksi. Kaveri alkoi lämmittämään kammia, ja minä otin kameran ja lähdin katsomaan löytyisikö jotakin kuvattavaa. No, eipä oikeastaan löytynyt.

Pohdimme, mitä huomenna tekisimme. Lähdemmekö Kemihaaraan ja kotio, vai menemmekö vielä johonkin yhdeksi yöksi, esimerkiksi Manto-ojalle. Päädyimme kuitenkin ratkaisuun, että menemme Vieriharjun kautta Kemihaaraan huomenna, koska työtkin kotipuolessa kutsuvat. 

Aloin tehdä iltapalaa, samalla selaisin kirjaa, jonka joku oli jättänyt kammille. Sitä siinä aloin lueskellä, ja minun mukananihan se sitten matkaa jatkoi. 

Tunnelmanluoja

Itse nukuin yön todella huonosti, toisin kuin kaverini. Luin kirjaa ainakin sata sivua, ennenkuin nukahdin. 

Päivä 8,
Rakitanojan kammi - Kemihaara n. 16km

Ennen yhdeksää heräsin ja nousin puuronkeittoon. Yhdeksän jälkeen oli jo peti pakattuna. Kaveri illalla pohti, pitääkö laittaa herätyskello soimaan, että ehdimme valoisan aikaan Kemihaaraan. No ei tarvitse. Saan elää arjessa ihan tarpeeksi herätyskellon orjana.

Koira oli edelleen super onnellinen löytämästään poronluusta, tai siitä, mitä siitä oli jäljellä jatkuvan järsimisen jälkeen. Oli pakko pakata loppu luu rinkkaan, että saa koira nauttia siitä kotonakin. 

Kympin jälkeen olimme liikkellä, +2C näytti mittari. 

Kävelimme aika vauhdilla 2km, 20min, puoltoistatuntia meillä meni kunnes olimme Vieriharjulla, eli ennen kahtatoista.

Vieriharjulla pidimme ruokatauon. Kaveri lämmitti myös hiukan vettä saunassa, jotta pääsimme peseytymään, kehtaa sitten pysähtyä kahvitauolle kotimatkalla.

Vieraskirjasta bongasimme, etät kyseinen perhe ei ollutkaan eilen jäänyt tuvalle yöksi, vaan jatkaneet vielä Kemihaaraan. 

Raapustin vielä vieraskirjaan oman tarinani, ja matka jatkui. Kirjoitin (tähänkin) vieraskirjaan, että minun osaltani nyt on Itäkairan suot varmaankin nähty, korkeintaan toista kaveria lähden Korvatunturille tuomaan, mutten kyllä ihan lähiaikoina. UKK puistosta itsestään on vielä itäreuna näkemättä, ja siihen onkin jo kahden viikon hiomaton reittisuunnitelma olemassa, mutta sen voin toteuttaa vasta, kun koira kantaa itse omat nappulansa. Ja että nyt on hyvä alkaa pohtia, mihin keväällä lähtisi. Ja se onkin kuumeisesti mietinnässä kokoajan.

Hei hei Vieriharju

Vauhdikkaasti matka jälleen eteni, kun jalkojen alla oli oikein erämaan moottoritie. Tuntiin 4km käveltiin, aika tahti rinkat selässä. 

Hieman ennen poroaitaa ja porttia pidimme lyhyen alpen ja vesitauon kaatuneen puunrungon päällä.

Keskihaaran sillasta yli, ja sitten ollaankin lähes perillä. Ja vieläpä valoisaan aikaan. 

Kaveri onnistui vielä liukastumaan rinkka selässä kostealla kohdalla. Onneksi ei käynyt mitään. Pian olimmekin jo Kemihaarassa ja autolla. Auton nokka kohti etelää ja haaveet kevään reissuihin!

Reissu oli mukava, mutta todennäköisesti olisin nauttinut enemmän jos olisin saanut yksin mennä. Soista sain taas tarpeekseni, keväällä johonkin, missä ei suota ole! Ehdotuksia?

Tämän reissun aikana päätin, että seuraavan reissun teen yksin. Kuitenkin vahingossa lupauduin jo lähtemään yhden kaverin kanssa Karhunkierrokselle keväällä. Se tosin todennäköisesti peruuntuu, ja saan ihan yksin mennä minne mieli tekee.

Nyt enää mietinnässä onkin, minne kevällä haluan. Jos joltakulta löytyy hyviä ehdotuksia, niitä otan vastaan! Karhunkierros onse 'pakollinen' käytävä, vaan haluanko sinne keväällä? Tavallaan UKK houkuttelisi 'tuttuna ja turvallisena' mutta kuitenkin se on jo osittain nähty. Lemmenjoki, Näätämö tai Kolme valtakuntaa houkuttelisi myös. Toisaalta, yksin mennessä Karhunkierros olisi kaikkein lähimpänä oleva kohde.. Kun saa ratkaistua, että minne suuntaa, pitää alkaa reittiä miettiä.. Ehdotukset ovat tervetulleita!