torstai 26. lokakuuta 2017

UKK 25.9.-3.10.2017

Tämä reissu tuli vähän herätteenä. Päätin sitten kuitenkin lähteä.

Tällä reissulla minulla oli ensimäistä kertaa sauvat mukana. Alussa olin sitä mieltä, että ne on vain tiellä estävät hyvinkin tehokkaasti valokuvaamiseni, koska kädet ovat kokoajan varattuina. Samoin en voinutkaan nyt kulkea kokoajan kartta kädessä.
Lopussa kyllä huomasin, että varsinkin nousuissa niistä oli jonkunverran apua. Lähinnä purojen ylityksissä olivat todella hyödylliset! Ilman näitä olisi Pälkimäojan ylitys kuivana ollut varmaan mahdottomuus..

Mukana oli myös uusi järkkäri, 700D, ja siitä syystä puolet kuvista onkin epäonnistuneita! Pokkarilla otetut kuvat ovat melkeinpä parhaita. Järkkäriin en kerinnyt ennen reissua kunnolla tutustua ja reissussa sen tarkennukset eivät menneetkää samoin kuin edeltäjällä 600D:llä. Käytin lähes koko reissun automaattitarkennusta ja kotona katsellessa huomasin, että lähes kaikki kuvat ovat tärähtäneitä tai epätarkentuneita.. Pahoittelut siis huonoista kuvista!

Päivien kohdalla mainitut kilometrit ovat omia sekä muiden arvailuja, joten eivät aivan täsmällisesti pidä paikkaansa. Saa korjata jos on parempaa tietoa. Ainoat paikkansa pitävät kilometrit ovat ensimäisen ja viimeisen päivän, ne on laskettu Kiilopään omista opastetauluista.

Valituksi lähtöpäiväksi (23.9) jouduinkin vielä töihin, samoin seuraavaksi sunnuntaiksi. Sunnuntaina kuitenkin työpäivän jälkeen auton nokka kohti Lappia viiden aikaan iltapäivällä.
Rovaniemellä Vikakönkäällä pakotin itseni nukkumaan parisen tuntia, johtuen kolmen päivän erittäin huonoista yöunista, ja siitä, että tiesin ensimäisen päivän muutenkin olevan todella rankka. Tuttuun tapaan Sodankylän Teboililta autolle aamiaista.
Noin 10km ennen Kiilopään pysähdyin hieman tiensivuun menevälle levähdyspaikalle vaihtamaan vaattet, koska arvelin Kiilopäällä olevan paljonkin porukkaa,
vastassa oli oikein 'kaunis' näky...

Näin. Ja sitten ihmiset ihmettelevät kun levähdyspaikkoja suljetaan eikä niihin enää saa ajaa...


Päivä 1,
Kiilopää - Rautulampi, 12km

9:00 Olin Kiilopään parkkipaikalla, parkkimaksu oli vain 15e, koska paikka menee kiinni 30.9 joten ei tarvinnutkaan koko viikon reissusta maksaa parkkimaksua.

Reppu kasaan ja kohti Rautulampea, opastekyltin mukaan 10,9km. Kiilopäällä oli kyllä vaaka, mutten uskaltanut rinkkaani punnita, koska ajattelin, etten saa sitä enää rehattua selkään jos nyt lasken siihen, painoa oli enemmän kuin tarpeeksi...
Matkaan 9:30 sateisessa ja sumuisessa kelissä. Alkumatkan tie (virallinen retkeilyreitti) oli leveä ja helppokulkuista,


Maaruskaa oli vielä jäljellä, ja maat punersivatkin oikein kauniisti.

Ensimäinen kilometri, vaikka olikin helppokulkuista leveää polkua, tuntui etten jaksa metriäkään. Huomasin kulkevani hyvinkin nopeasti, joten hidastin vauhtia. Pitkästä aikaa rinkka selässä niin vähän joutui taas 'harjottelemaan' kävelyä. Myöhemmin polku (vai tie?) muuttui todella kivikkoiseksi ja hieman hankala kulkuiseksi.
Matkan rankkuuteen vaikutti varmasti osaltaan myös se, että rinkkani oli erittäin takapainoinen, koska makuupussi (800g) oli pakattu rinkkaan ulkopuolelle, koska keinokuitua ei saa pieneen tilaan eikä se halunnut mahtua rinkan päälle teltan kanssa.

Lämpömittari näytti +15C, siihen päälle jäätävä tuuli (myös alhaalla!) ja tihkusade, hieman tuli ikävä rinkassa olevia pipoa ja hanskoja..
Ensin ajattelin pysähtyä Niilapäälle lounastauolle, mutta kohdilla päätinkin jatkaa matkaa pysähtymättä.
Kun saavuin risteykseen, josta päästään joko Suomunruoktulle tai Rautulammelle, tuli vastaani englantia puhuva nelikko, hellot siinä vaihdettiin ja he jatkoivat Kiilopäälle, minä käännyin polulta sumuiseen nousuun kohti nimetöntä (Niilapään eteläistä) tunturia
Kuva otettu puolesta välistä nousua taakseppäin
Nousua kivikossa, sumussa, tuulessa ja sateessa. Mielessä kävi kyllä, että tarvii olla jotenkin
viksahtanut, kun tänne vapaaehtoisesti lähtee! Vielä, kun huipuilla tietysti tuulee tuplaten verrattuna alemmas, ja alhaallakin tuuli oli jäätävä, että sormet jäätyy.
Huippu oli todella kivikkoinen, ja sai kokoajan katsoa mihin astuu. Naureskelin itsekseni, kun kartta oli rinkassa, että jos sumu vielä tihenee, ei nää enää opasteita ja joutuukin miettimään, mihin sitten.

Huipulla:



Vaarallinen lasku kyltin nähdessään tämä hyvinkin tapaturma altin ihminen pelästyi, että jaahas, mitäs nyt tapahtuu. Vaan totesin sen ehkä kuitenkin tarkoitettu moottorikelkoille.. Olipa jonkun kalossikin jäänyt matkalle..
Lasku alas Suomunlatvalle oli kivikkoinen, mutta ei mitenkään ylitsepääsemättömän vaikea. Suomunlatvankin pääsi helposti yli kiviä pitkin hyppimällä, ja onneksi oli sauvatkin apuna. Latvan toisella puolella oli nainen koiran kanssa, ja ylitse päästyäni vaihdettiinkin 'muutama' sananen. Lähes puolituntia siinä juttelimme, lähinnä mitä hänen reissullaan oli tapahtunut. Oli palaamassa takaisin Kiilopäälle. Kemihaarasta viikko sitten lähtenyt.
Taivastelin siinä alkavaa nousua ja nainen lohdutti että 'se on viimeinen jyrkkä nousu Rautulammelle'.  (olisinpa tiennyt totuuden..)
Puolessa välissä nousua kuva taaksepäin:

Nousu selätetty, hieman tasamaata ja lasku alaspäin. Puron yli, ja taas nousua Raututunturille. Kiipeäminen oli 'hieman' raskasta ylipainavan rinkan kanssa. Pieni lasku ja nousu. Lopulta olin onneksi Raututunturin huipulla.

Rautulammella olin hieman jälkeen kolmen. Tupa oli törkyinen. Hellalle oli kiehunut enemmän kuin tarpeeksi jonkun ruokia, oli aivan mustana. Lattialla roskaa oli myös hyvin paljon, tainnut lakaisut viimeaikoina jäädä. Parasta oli, että vieraskirjaan oli joku kirjoittanut 'tupa oli hyvin törkyinen saapuessamme, muttemme alkaneet muiden jälkiä siivota!'. Jäin miettimään, että jos kukaan ei koskaan siivoa kenenkään jälkiä, miltähän nuo tuvat näyttäisi...
Huutava nälkä piti paikata ensimäisenä, muusilla ja pihveillä.
Känsin vesisangon aikeissa hakea vettä mutta yh. Käänsin sangon ja sieltä tuli niin tunkkainen ja oksettava haju, että päädyin hakemaan veteni ihan omilla pulloilla. Sangon pohjaa sormella pyyhkäistessä jäi sormeen oikein ruskea limakerros.
Pian paikalle saapui nainen joka oli reissuaan päätämässä. Puhuimme nukkumajärjestelyistä, hän aikoi pystyttää teltan pihalle ja minä arvoin teltan ja tuvan välillä. Päätin nukkua tuvassa, mikäli paikalle ei saavu muita, tai lähinnä ketään jota asia häiritsee.
Paikalle saapui myö vanhempi rouva, erittäin puhelias tapaus. Hän haki puita ja sytytti kaminan, itse en ollut vielä kerennyt kun ensimmäisenä piti ruokaa saada. Kunnolla kamiina lämpesikin, +24C näytti lämpömittari illalla.. Rouvan kanssa majoituimme sitten tuvan lavereilla.

Oho, jokaiselle oma vessa!

Rouvan kanssa siinä sitten tupaa siivottiin, hän kiillotti hellan, pyyhittiin pöydät ja lakaistiin.
Illanmittaan paikalle saapui myös opiskelijaporukkaa Jämsästä, taisi heitä 7kpl olla, nukkuivat ulkona teltoissa.
Puhuimme tämän nuoremman naisen kanssa, että ei pysty ymmärtämään ihmisiä jotka reissaavat ilman majoitetta. Mitä sitten, jos iskee kaatosade ja eksyy? Kuusenalle suojaan vai? Mitä vain voi tapahtua..

Päivä 2,
Rautulampi - Tuiskukuru 14-15km

Heräsin seitsemältä kun nainen lämmitti tupaa kun paleli. Noh, varmasti palelikin kun hänellä oli ainoastaan ohut peitto matkassa, reissasi myös ilman keitintä ja majoitetta.  Jälleen tuvassa lämpöä +23C.
Oma mielipiteeni:
En ikinä lähtisi reissuun ilman telttaa, saati sitten ilman keitintä. Mitäs jos iskee metsäpalovarotus eikä voikkaan avotulta tehdä ja ruokaa laittaa? Tai jos kulkee ilman makuupussia ja eksyy, mitäs sitten tehdän? Henk.koht. en ymmärrä, mutta kukin tyylillään...

Makoilimme siinä vielä puolisentuntia ennenkuin nousimme keittämään puuroa.
Havaittavissa oli pientä päänsärkyä ja kipeä kurkku, varmaan se eilinen tuuli. Nämä onneksi katosivat päivänaikana.
Aamutoimet ja Rautulammen ympäristön kuvaus. Olimme siinä lähtötouhuissa. Minä olin lähdössä ensimäisenä joten en tyhjännyt vesisankoa. Ei muuten tyhjentänyt vanhempi rouvakaan, sanoi että 'jää vettäkin seuraavalle'. Mitä, mikä tämä juttu on että vesi jätetään seuraavalle?


Jälleen harmaa keli. En kuitenkaan laittanut rinkkaan sadesuojaa. Matka kohti Kotaköngästä alkakoon. Heti tuli vastaan kaksi miestä, olivat Lankojärveltä tulossa.

Polku oli selkeä, vaikkakin kivikkoinen. Toisaalta, missäpä se ei olisi kivikkoinen.. Olin katsellut kartasta, että polku menee kurua Raututunturin ja Aaslakkapään välissä. Tosiasiassa menin aika korkealla Aaslakkapään rinteillä mutta sillähän nyt ei ole väliä. Lopulta alaspäin kohti Hikiojaa.


Lämpömittari näytti +10C, ihan mukava keli kävellä kun se tuuli puuttui. Hikiojan varressa oli mukava kävellä leveää ja hyvää pokua. Polkuja toki risteli monen monta ja monessa paikassa, vaikka kaikkihan ne ihan samaan paikkaan päätyvät. Matkalla oli muutamia omatekoista nuotiopaikkaa, yhdellä oli jopa valmiiksi pilkotut siistit puut. Onse hyvä, että joku jaksaa tälläisessä maastossa
kirvestä kantaa mukana.
Mielenkiintoinen puu

Maaruskaa oli mukavasti ja muutamia keltaisia koivujakin bongalin. (Ja nyt joku voisi sanoa, että opettele ne kameran valotusasetukset..)




Kuulin kopterin pörräävän jossain lähistolla. Edessäni oli selvä risteys, polku jatkui suoraan suolle, ja toinen polku kääntyi vasemmalle. Kuvittelin siis olevani risteyksessä, jossa Kotakönkään edessä oleva suo pitää kiertää. Ja tässäkohtaa joku fiksumpi olisi tutkinut kartasta, näkyykö suon keskellä lampea....
Käännyin siis vasemmalle, ja oikealla puolella meni kokoajan suo/kosteikko. Todellisuudessa olin siis suunnilleen näillä main. Kuljin eteenpäin ja kummastelin, kun ei polku ikinä tee 'kaarrosta' ja paluuta takaisinpäin. Karttaa tutkin ja vaikka mitä, mutta sitäkun on 'varmasti' ohittanut jonkun kohdan, ei osaa enää paikantaa itseään oikeaan kohtaan.
Loppujen lopuksi päädyin kuitenkin oikealle suolle ja siitä ei voinut erehtyä. Rouva Rautulammella sanoi, että suon joutuu kiertämään, kuivaan aikaan saattaa 'oikopolkua' pitkin päästä. Ja pyh, minähän en suota ala kiertään. Kokeilin suoraa reittiä, ja ihan kuiva sekin oli ja hyvin pääsi etenemään.
Kotakönkäällä silta oli rakennettu samanlailla kuin Porttikoskella, eli kalliolle, mahdollisimman lyhyimmälle paikalle.




Valokuvat jäivät aika harvalukuiseksi jostain syystä. Varmaan sen huutavan nälkän takia. Ja siellähän se laavu jo näkyikin.

Kahdelta olin laavulla. Ensimäisenä trangiaan potut ja jauhelihat. Tulia ei ollut tarkoitus tehdä, mutta pieni rätinä kuului nuotiosta ja sain sen puhaltamalla eläväksi. Puita liiterissä ei ollut kuin kolme pitkää pölliä, joten itse poltin lähimaaston risuja sen mitä laavulla vietin.


Alkuperäinen suunnitelma oli jäädä tähän yöksi, mutta koska kello oli niin vähän, päätin jatkaa matkaa Tuiskukuruun. Rinkkaa pakatessa iski tihkusade. Hieman jälkeen kolme pääsin lähtemään laavulta.

Minulla oli matkassa 1:25 000 kartat suunnitellulta reittialueelta, varakarttana sitten Koilliskaira (2011) 1:100 000. Odotin karttaan merkittyä risteystä kokoajan, sitä vain ei tullut. Ihmettelin ja ihmettelin että missäs sitä oikein mennään. Lisäksi minua sekoitti se, että rouva Rautulammella sanoi maaston olevan 'helppoa tasamaata kangasmetsässä' ja minusta polku meni kokoajan ylösalas (purojen takia).

Ihmettelin kun risteystä ei näy eikä kuulu. No hittovie, missähän sitä ollaan.. Moni myös puhui kuinka 'kaunista kuljettavaa se Tuiskukuru on', minua sekoitti sekin, että mielestäni joki kulki alhaalla kurussa. Oikealla puolella (Tuiskujoen puolella) oli jäätävä tiputus alas, ja vasemmalla nousua ylöspäin. Tässäkohtaa (jälleen) joku fiksu olisi katsonut, mihin suuntaan se alhalla virtaava puro menee, meneekö Suomun vai Tuiskun suuntaisesti.. Kuvittelin siis kulkevani kokoajan Suomun vartta, tietämättä mihin päädyn.
Kello alkoi olla paljon, minulla nälkä ja väsy, sitä kun on tottunut kulkemaan n. 10km/pv.
Jano oli suuri, ja vesipullo tyhjä. Edessä oli jälleen pieni puro, tosin niin pieni, että vesipullo piti ihan kuksalla täyttää. Kello oli jo niin paljon ja alkoi hämärtää, että päätin pistää teltan pystyyn ja miettiä asioita huomenna.
Hieman ennen kasia olin teltassa, iltapalksi tonnikalaleipiä ja irttareita ja kartan tutkimista. Olin siis varma, että olin menossa kohti Salonlampea. Kuten sanottua, sitä eksyy, kun karttaa ei voi pitää kädessä kun sauvat varaa kädet. Tai sitten vain voi syyttää omaa tyhmyyttään kun ei osaa katsoa mihin suuntaa joki virtaa... Noh, puoli ysiltä olin jo täydessä unessa,

Päivä 3, 
Tuiskukuru - Luiro, 8km

Kellon olin laittanut soimaan, mutta heräsin ennen sitä, hieman jälkeen kahdekan. Aamupalaksi tonnikalaleipiä koska kylmä ilma ei houkutellut puuron keittoon.
Makuupussin pinnalla oli kosteutta, mutta teltta oli aivan märkä pintakankaalta. Läpimärkä on ehkä väärä ilmaisu, koska eihän se kangas läpi kastu. No, jokainen telttailija varmaan tietää :D
Leiripaikkaa purkaessani polulla käveli mies, ja kysyin häneltä, osaako sanoa kuinka pitkä paluumatka on Tuiskupuron alkuun, olin siis kuvitelmassa että minun pitää palata takaisinpäin.. Siinä puhuttiin ja mieshän kertoi tuvan olevan about 200metrin päässä. Aijjaa, kiva.. No, onneksi puhuin hänen kanssaan, muuten olisin palannut takaisin Kotakönkäälle. Ainakin joku oppi, että tutki se puron virtaussuunta....
Noh, kohti Tuiskukurun tupaa.

Tuvassa kuivattelin telttaa suurimmilta kosteuksilta. Tupa oli yllättävän siisti, ainakin jos Rautulammen ja viime kevään tupiin vertaa.
Maastouskottava teltta kuivumassa
Suunnittelin, että keittelisin teet, mutten jaksanut lähteä etsimään vettä. Olisi varmaan ollut 'ainakin' 100metriä Tuiskupurolle..

Paikalle saapui saksalaismies, oli ollut reissussa jo 4kk ja nyt jäljellä enää 2pv. Vaikka minulla on erittäin huono englanti, juttelimme siinä puolisentuntia, ennenkuin hän jatkoi matkaa. Hän kertoi, että eilen kuulemani kopteri oli etsinyt jotain kadonnutta poroa.
Suunnitelmissa oli siis lälhteä kohti Luiroa ja säästä riippuen joko tuvalle tai teltalla jonnekkin Kärppäpään lähelle ja aamulla Sokostille.
Tosin sumua ja tihkua oli siihenmalliin, että Luiron tupa näyttää todennäköisemmältä vaihtoehdolta, tuskin kannattaa Sokostille kiivetä.
Yhdentoista maissa oli teltta suht.koht kuiva ja rinkka pakattu, siis kohti Luiroa.

Tuiskun tuvalta poistuttua, rinteen päällä oli mielenkiintoinen nuotiopaikka. Oli sennäköinen, että tuskin kenenkään retkuilijan rakentama, mutta tuvan nuotiopaikka ei tässä sijaitse.

Huomaa saha kuvassa!
Polku ei ollut enää polku, vaan maantie.

Haastavin kohta matkalla oli pienen puron ylitys. Vaikka siis siinähän ei oikeasti mitään haastetta ollut, helppo kuin mikä, kävele ylin vain.

Tälläkertaa minulla oli kartta kädessä sauvan lisäksi, joten eksymisen vaara minimissään. Toki, eihän tällä maantiellä voi eksyä.
Pieni nousu, ja olin Ampupään ja Ampukankaanvaara välissä. Tai enemminkin Ampukankaanvaaran alarinteellä. Sumua kyllä taas vaihteeksi oli ihan kiitettävästi...


Mukavaa ja helppoa kuljettavaa, vaikka sumu lähes kaikki maisemat peittikin. Lämpömittari näytti +9C, paljon mukavampi kävelysää kuin keväällä +25C helteet.

Vasemmalla näkyi kokoajan sumuinen Ampupää, ja tiesin sen alapuolella menevän toisen polun, johon minun pitäisi myös pian liittyä.

Polkua alas Ampupään alapuolelle. Siinä olikin paljon sopivia lepokiviä jossa päätin pitää pienen lepotauon.
Sumuinen Ampupää


Ja taas matka jatkuu. Helppoa polkua hyvällä energialla. Taas on se hetki, kun ei pidäkkään itseään hulluna kun tänne vapaaehtosesti lähtee.
Näistä omituisista puista saisi kohta jonkun kollaasin, kuusi joka tiputtaa neulaset?

Matkan haastavin kohta oli Ampuojan ylitys. Polut haarautuvat, minä jatkoin suoraan menevää, toinen kaartuu vasemmalle.
Ampuojan ylitys itsessään ei ollut hankala kun oli sauvat messissä. Eikä vettäkään ollut paljoa, kun etsi sopivan kohdan.

Hankaluus oli se, että polkua meni sinne tänne, ja suunta minne pitää mennä, oli hukassa. Kun Ampuojassa on monta haaraa ja monta kohtaa pitää ylittää. Polut, tai ylityskohdat, risteili sinnetänne. Tätä olisi varmaan tosi 'hauska' ylittää tulvien aikaan.. Ei varmaan kengät jalassa toimisi... Seurailin vahvimpia jälkiä ja löysin sitten oikealle paikalle.
Noustessa Luusuan vaaralle vastaan tuli kaksi miestä jotka kysyivät, miten uskallan yksin liikkua. Noh, mitäpä pelkäisin, vastaantulijoita korkeintaan.




Ihan Luusuanvaaran alarinteellä pidin jälleen sopivan puun kohdalla pienen tauon. Tauko oli hieman turha, koska matkaa ei tarvinnut jatkaa kuin muutama sata metriä, kun päädyin paljon parjatulle Luiron sillalle.

Vaikka siltaa miten on netissä haukuttu ja parjattu, kyllä minä olin hyvinkin onnellinen sillasta. Joessa vettä oli syvimmissä kohtaa polveen asti, joten kengät jalassa ei yli olisi menty. Ja +7C tihkusateessa ei huvita kenkiä riisua ja lähteä kylmään veteen kahlailemaan.
Veden määrästä olin yllättynyt siksi, että netissä kerrotaan miten siitä 'kahlataan saappaat jalassa' tai 'kuivaan aikaan kengät jalassa helposti!'
Eli onnellisesti kuivin jaloin siltaa yli.

Pitkokset sillan jälkeen oli parhaimmassa kunnossa olevat pitkokset Luiron lähellä. Toki, nämähän taidettiin rakentaa samaan aikaan kuin silta?
Oma mielipide:
Ei tuo mönkkäri kauhean kaunista jälkeä jätä, joten siinä mielessä sillan olisi voinut jättää tekemättäkin..

Sillalta ei pitkä matka enää tuvalle ollutkaan, ja ensimmäisenä vastassa oli Kuuselan kämppä.

Saavuin tuvalle kolmelta, ja paikalla oli myös kaksi nuorta miestä, olivat saapuneet vartti sitten. Kaminan olivat kerenneet sytyttämään, ei paljon muuta.
Äkkiä pastaa kurnivaan nälkään! Reissun ensimäiset teetkin join tässäkohtaa.
Tupaan astuessani yllätyin siitä, miten iso se on! nyt ymmärrän, mistä nimitys Hillton tulee. Luulin, että Vieriharjun tupa on iso mutta....


Pojat hakivat juomavettä, tekivät puita ja lähtivät lämmittämään saunaa. Kun sanoin, että kyllähän minäkin niitä puita voin tehdä, oli vastaus 'ajan kuluksi me vaan..' aijjaha.
No, minä lähdin etsimään puhelinkenttää, ensimäistä kertaa koko reissulla. Sellainen löytyikin Rajan kämpän takaa. Kävin myös Rajan kämpässä, otin valokuvat ja selasin vieraskirjaa, sieltä löytyikin muutama tuttu kirjoitus, mm tämä:

Palatessani kävin kuvaamassa myös tuvan ympäristön,

enkä oikeasti voinut muuta kuin nauraa näille molokeille. Ketä varten keskelle metsää ihanoikeasti asennetaan molokki??
Kysyin myös pojilta jotka olivat saunalla, tarvitseeko apua, mutta ei kuulemma.
Arvuuttelimme, tuleeko tuvalle vielä muita ihmisiä. Epäilimme, sillä kello alkoi olla jo niin paljon ja pian olisi hämärää. Aika menikin tuvassa istuskellessa ja lähinnä karttaa ja huomista miettiessä. Saunan kuumettua, tarjosivat miehet minulle ensimmäistä saunavuoroa, mutta totesin, että 'menkää nyt ihmeessä te ensin kun kaiken työnkin olette tehneet!', ja he menivät.
Minä nautin vielä iltapalaksi ruisleipää ja teetä omaa saunavuoroa odotellessa.


Tein päätöksen, että jos aamulla on hyvä keli, lähden kohti Sokostia, jos ei, lähden Pälkimäojalle.
Minun saunavuoro koitti. Olipas ihanaa päästä peseytymään kunnolla, uimaan en kyllä uskaltautunut, hyi.
Kiitos saunasta, ja hieman jälkeen kymmenen olimme makuupusseissa.

Päivä 4,
Luiro - Pälkimäoja

Aamulla herättiin siinä seiskan aikoihin. Totesin siinä, että sumu on jälleen niin sankkaa, että Sokostia on turha yrittää lähteä huiputtamaan. Tulee myös hieman lyhkäinen päivä, jos lähtee teltalla Kärppäpälle ja siellä kuluttaa teltassa aikaa. Lämpötilaa oli +4C.
Päätin siis lähteä kohti Pälkimäojan laavua.
Luirojärvi 7:30

Pojat lähtivät 8:30 matkaan, olivat menossa Tuiskukuruun. Minä jäin vielä kuivattelemaan eilen pestyjä vaatteita ja pakkasin rinkan uudelleen, niin, että purin teltan osiin ja sain makuupussin rinkan läpän alle pakattua,vihdoinkin syöty tarpeeksi ruokaa!
Puoli yhdeltätoista oli rinkka pakattu ja matka eteenpäin alkaa, heihei Hiltton.


Matka tihkusateessa ja sumussa meni oikein mukavasti. Luirolta poistuessa pahimpien/märimpien kohtien yli kun meni pitkosuut. Eivät tosin ihan eilen huollettuja olleet..


Nimetön lampi Luirolta lähtiessä
Vaikka maisemia kauemmas ei paljon näkynytkään, luo sumu omanlaisensa tunnelman kun joka paikassa on harmaata. Tihkusadettakin tuli.
Rinkan päälle sai lähes jokapäivä pukea sadesuojan, vaikka säätiedotus ei ollut sadetta koko reissulle luvannut. Lähinnä sumusta kertyvää kosteutta oli, mutta myös tihkusateita. Kuoritakki suojasi kantajaa suurimmalta kosteudelta.
Minä seurailin kokoajan suorinta polkua kohti Raappanan kammia. Pääsin kokeilemaan myös terässiltaa,
Sokostinojan ylitys
Odotin paljon kamalampaa näkyä näistä harjaterässilloista. Ihan hyvin tuo syksyn ruskaväreihin sopii kun on hieman ruskettunut jo. Toki, metalliset pitkospuut, en lähde niitä kannustamaan milläänlailla, puusta ne olla pitää. Mutta toisaalta, eika tämä silta niin paha ole, kait se ratkaisu voisi kamalampikin olla.
Pikkuhiljaa alkoi oikealla näkyä jo Raappananlampi ja jäin odottelemaan, koskas se kammi saapu näkyviin.
Sumuinen Raappananlampi

Olin suunnitellut, että kun pääsen kammille, pidän lounastauon. Saapuessani oli kuitenkin jatkuvaa tihkusadetta joten päätin jättää väliin. Järkkärinkin pistin tässävaiheessa reppuun sateensuojaan ja jatkoin pokkarilla. Puhelinyhteyden sain kun kiipesin nuotiopaikan penkille.


Hieman jaksoi hymyilyttää paikalla ollut puucee,

Tietystihän sitä piti kammin sisälläkin käydä. Vieraskirjassa ei kovinkaan montaa merkintää ollut, yhden kevään nimen jälleen bongasin. 
Paikalla oli 9.7 käynyt Itäkairan Prinsessa yöpymässä ja tekemässä suursiivouksen kammille. 
Vieraskirja oli hyvinkin nopeasti läpi selattu, lähinnä taukoilijoita ja ensimäistä kertaa kammia ihmettelemään tulleita.
Oli sisälle kuitenkin puita/risuja kannettu kuivumaan.


Kammilta eteenpäin kohti Pälkimäojaa kosteassa kelissä. Kosteita kohtia oli matkalla useampiakin ja vähän joutui miettimään missä mennä. Yleensä mönkkärin urat olivat kuivemmat kuin itse polku.
Kohta edessä oli vähän isompi suo. Tai kosteikko. Mönkkärien urat olivat aivan mutaisia, niitä ei kannattanut mennä ollenkaa. Vieressä meni polkua molemmin puolin ja vähän joka suuntaan. Mättäillä kun hyppi, pääsi suunnilleen kuivin jaloin. Tai ainakin kun gore kalvo piti kosteuden kenkien ulkopuolella.
Matkalla oli myös lähde. Ensimäinen lähde tällä reissulla. Yritin sitä epätoivoisesti kuvata, ja manasin kun järkkäri oli repussa.

Suon jälkeen kuivalle ja kovalle maalle, ihanaa! Edessä oli lahonnut rakennus, katosta päätellen mahdollisesti jonkun sortin kota tässä ollut. Karttaani oli merkitty vain yksi pieni musta täplä mikä esitti rakennusta. Kodan sisällä oli -yllättäen- roskia enemmän kuin tarpeeksi.

Olipa joltain kengät ja kattilakin jäänyt paikalle. Tosin ei ihan eilen tainnut jäädä?


Edessä oli mielenkiintoinen näky. Rakennuksia. Paljon rakennuksia. Ajattelin tietysti ensimäisenä eksyneeni. Karttaa tuijottelin ja totesin, etten voi olla eksyksissä, vaan ihan oikeassa paikassa, risteyksessä. Polun pitäisi nyt haarautua oikealle ja vasemmalle, ja minun pitää lähteä vasemmalle. Tosin, polkuhan jatkui joko suoraan, tai rakennusalueelle.
Jälkikäteenhän tietenkin on selvinnyt, että jonkin sortin 'yksityinen porokylä' paikalla on jo pidemmän aikaa ollut. Sitä en käsitä, miksi rakennukset eivät kartoilla näy...

No, rakennuksia kohti tietysti. Vähän ihmettelin näitä, koska edelliset tapaamani ihmiset eivät tälläisistä maininneet eikä näitä karttaan ole merkitty. Osa oli tosi uusia ja osa paljon vanhempia mökkejä. Kaikki olivat tietysti lukossa. 

Vanhan porokämpän oletin esittävän karttaan merkittyä rakennusta. Mökkikylän keskellä meni siis nimetön puro, joka lähtee Apujoukkojenvaaralta. Puron yli oli rakennettu muutamakin silta viritelmä, ei tosin kovin tukeva olo niistä tullut.

Noo, puron yli oli jokatapauksessa mentävä. Yli siis ja polkua etsimään. Samalla kuvasin ja ihmettelin mökkejä. Aiheuttivatpa mökit pientä naurunaihettakin minulle.

Polkua ja mökkärinuria tosiaan lähti ristiinrastiin joka suuntaan. Lähdin ensin seuraamaan mönkkärinuraa ja palasin takaisin todettuani sen vääräksi. Kolmea erilaista polun pätkää lähdin seurailemaan ja ne kaikki päättyivät aina johonkin. 
Päätin palata takaisin ja ottaa kartan kauniiseen käteen ja lähteä ihan alusta. Pääsin hiekkakentälle jossa aloin bongailla sauvan reikiä maasta. Eilen tapaamani miehet olivat täältä tulleet ja heillä oli sauvat joten. 

Ah, vihdoinkin pääsin oikeaan suuntaan ja oikealle polulle! Pälkimäojaa oli helppo seurailla. Virta oli paikoin suht. voimakasta ja syvääkin. Karttaa en ollut sen enempää tutkinut ja naureskelin siinä että onneksi ei tarvitse yli lähteä.
Pälkimäoja


Siinä sitten eteenpäin kulkiessa yhtäkkiä tulee se ahaa elämys, että hei, mitäs tuolla toisella puolella näkyy. Jaa, se laavuhan on tuolla toisellapuolella! No voihan kökkö. Yli on siis mentävä. 
Eikun ylityskohtaa etsimään. Tässä kohtaa olin todella onnellinen, että olin ottanut sauvat mukaan. Onneksi laavun kohdilla Pälkimäoja on suht helppo ylittää mataluuden ja runsaiden kivien takia. Ensin meinasin mennä suoraan laavun kohdilta yli, mutta palasinkin hieman taaksepäin josta lopulta ylitin Pälkimäojan.
Siitä tulin yli
Pengertä ylös ja leveitä mönkkärinjälkiä kohti hiljaista laavua.

Laavun saavutin kahdelta. Matka meni todella vauhdikkaasti kun rinkka ei ollut enää takapainoinen, vaan makuupussi olikin rinkan läpän alla. Rinkka laavuun, veden hakuun ja ruuan tekoon.

Kerkisin juuri saada trangian tulille ja pastan kiehumaan kun paikalle saapui kaksi miestä. En ollut vielä kerennyt tulia tehdä, joten he lähtivät pilkkomaan puita.
Miehet sytyttivät tulet, paistoivat makkarat ja keittivät kahvit. Olivat Luirolle menossa. Tarjosivat minulle suklaata ennen lähtöään, ai että maistui muuten hyvälle!
Minä kävin puuliiterissä tarkastamassa tilanteen. Puita oli, muttei mitenkään erityisen paljon. Keräsin siis lähimaastosta muutamia märkiä risuja ja tyrkkäsin nuotioon.
Savumerkkejä
Kävin saahamassa hieman puita, hain vettä ja muuta mukavaa. Kello tuli neljä, ja mieleen tuli miksen jatkanut Sarviojalle kun olin näin ajoissa paikalla. Noh, siinä neljän aikaan en enää viitsinyt lähteä. Kävin etsimässä huomiselle polun, sahasin lisää puita ja puuhailin kaikennäköistä. Lähinnä poltin nuotiossa maasta kerättyjä risuja.
Istuin nuotiolla, otin puhelinyhteyksiä kotiin, laavun pihalla olikin loistavat kentät. Iltapalaksi söin vielä ruisleipää ja teetä, kello soimaan ja makuupussissa olin kahdeksan aikoihin,
Päivä, 5
Pälkimäoja - Sarvioja 8-9km

Heräsin ennen kahdeksaa. Herätyskellonkin laitoin kyllä soimaan, mutta jälleen unohdin laittaa sen 'on' asentoon joten eipä siitä iloa ollut. Yöllä lämpötila oli +3C. Jalat ehkä palelivat hieman, mutten yöllä jaksanut lähteä kaivamaan pöksyjä rinkasta.
Aamupuuron keitin ensimäistä kertaa tälläreisulla pohjaan, hups. Liikkeelle pääsin 9:30 sumuisessa ja kosteassa säässä, +6C. Säähän on onneksi jo tässävaiheessa totuttu. Laavulle jätin myös puita seuraavalla, vaikkei siellä niitä minun saapuessani ollutkaan.


Alkumatka meni jälleen oikein kosteissa tunnelmissa mutta oikein mukavasti ja vauhdikkaasti. 


Matkalla tein muutaman muutaman polulta poikkeaman, ja löysin jopa todella upean kiviputoksen. Josta kuvia otin tietysti enemmän kuin tarpeeksi, tosin lähes kaikki niistä epäonnistuivat.. Olisiko voinut opetella käyttämään sitä kameraa jo kotona...



Maantiekuru oli helppokulkuista, mutta suht tylsää. Molemmilla puolilla sumuiset tunturit ja edessä/polulla lähes kokoajan polvenmittaista risukkoa. 
Tein hauskan bongauksen nimettömästä lammesta Pälkimäpään alapuolella. Lampi itsessään olin tavallinen pieni nätti tyyni lampi. Ilmeisesti vedet ovat jossain vaiheessa olleet 'hieman' matalammalla kun pinnan alta loisti jonkun vanha nuotiopaikka.


Matka jatkui. Maisemat oli suht tylsiä, ehkä osittain sumunkin takia. Aina välillä näytti siltä, että nyt selkiää ja samantien sumu taas kerääntyi ja tiivistyi. (Vertaa lampi kuvaa ja alakuvaa)
Maasto muuttui hyvinkin kivikkoiseksi ja kallioseksi jota oli paikoitellen tosi hastava kävellä. Varsinkin kun kalliot tietysti olivat liukkaita kostealla kelillä. Pieni vesi + myslipatukka tauko oli kuitenkin hyvä pitää kiven päällä istuskellen.

Jossain vaiheessa oikealla puolellani oli lampi. Kartan mukaan siinä ei pitäisi olla lampea. Taas mietintä että jaahas, missäs sitä tälläkertaa ollaan. Pieni kartan tutkailu osoitti, että jossain vaiheessa nimettömän lammen jälkeen, olenkin lähtenyt seuraamaan polkua vasemmalle enkä jatkanut suoraan (kuten kartassa polku menee). Kartan mukaan täälä ei polkua mene, mutta menipä kuitenkin. No, onneksi tiesin missä olen.

No, ei muutakun polkua eteenpäin. Maasto muuttui aina vain kalliosemmaksi ja kivikkoisemmaksi. Kalliolle joutui jossain vaiheessa kiipeämään ihan kunnolla. Siellä olikin hauska liukastella. Sauvat olivat jälleen vain ja ainoastaan tiellä, kun jää jumiin jokaikiseen kivenkoloon.. Maastosta löytyi myös kaikennäköisiä yllätyksiä,

kenellä lie tullut hiki ja pitänyt riisua kaksi sukkaparia jalasta..
No, kalliolta selvittiin ja pääsin takaisin oikealle polulle. Vasemmalla puolella virtasi Sotavaaranojasta lähtevä oja joka oli paikoin hyvinkin leveä ja vuolas. Toisinaan taas pieni ja sievä.
Maantiekurun loppu Sarviojan risteykseen asti kulki sitten helpossa kangasmaastossa. Maantiekurussa sumu myös häivisi kokonaan.
Aluksi piti oikaista Seisomakivenselän yli, mutta se sitten jäi ja jatkoin Maantiekurua risteykseen asti.

Sitten suunta oikealle ja kohti Sarviojaa. Pientä nousua kokoajan ja totesin heti helpommaksi kulkea hieman kauempana polusta, kuin ihan polulla joka oli kivikkoinen. Tosin, hyvin nopeasti piti palata takaisin polulle joka muuttui kokoajan haastavammaksi kulkea.

Kuulin oikealta puoleltani kopterin joka pörräsi ympyrää. Olin kuullut, että jonnekkin UKK puistoon on eksynyt pariskunta, mutten yhtään tiennyt kuka, mitä, missä ja milloin. (Kadonnut vanhempi pariskunta Keskirovalla).
Pääsin huipulle, mutta eipä sieltä paljon nähny kun sumu taas iski.

Luulin, että nousu oli vaikea. Mutta pah. Voi että kun sitä pääsi laskemaan. Jokaikisen askeleen joutui tarkasti katsomaan. Jyrkkä ja todella kivikkoinen lasku. Kivet olivat vielä osin sellaisia, jotka pyörähtää pois jalanalta. Tässä vaiheessa mietin kauhuissa sitä, että huomenna tämä pitää kiivetä ylös. Kuvat tästä mäestä jäivät tietysti ottamatta.
Laskuun meni enemmän aikaa kuin nousuun, mutta lopulta onneksi pääsin alas Sarviojan varteen polulle joka oli paljon helpompi.


Matkalla oli märkiä kohtia, joissa polku yleensä meni kolmessa kohtaa. Näistä hieman naureskelinkin että tässä saa valita meneekö 'kuivaa, kosteaa vai märkää' polkua kun yksi kulki ylhäällä ja toinen meni suoraan suon läpi.
Minähän tietysti niitä märimpiä polkuja tallailin, ei edes kengät kastuneet.
Ensin vastaan tuli punavalkoinen kopterin laskeutumispaikka, Sudenpesä luki siinä. Nousin nypplän päälle ja kävinkin katsastamassa paikan.

Vaikutti todella upealta paikalta ja mietin, että tuon voisi joskus jopa vuokrata yöksi. Kuvat ympäristöstä ja matka jatkuu.
Koska Sarvioja ei kuulunut alkuperäiseen reittisuunitelmaani, karttapalat loppuivat kesken enkä tiennyt matkaa näiden kahden tuvan välillä. Veikkailin jotain 1-2km.
No, onneksi se Sarviojakin pian tuli näkyviin.

Heitin rinkan ulos laverille ja menin tutkimaan tuvat, ei ketään missään. Tupa oli siisti kuin mikä! Lattialla ei roskan roskaa, puita hakattu reippaasti seuraavalle, hella kiilsi puhtauttaan ja sitärataa. Wau! Kiitos edellisille yöpyjälle!
Nappasin vesisangon ja pääsin terassille kun paikalle saapui vanhempi nainen. Juttelimme pihalla puolisentuntia. Hän lähti etsimään puhelimelle kenttää joen toiselta puolen ja minä lähdin vidoinkin vedenhakuun.
Tupa lämpimäksi ja ruuaksi italianpataa. Kävin myös puita tekemässä. Vaikka tuvassa olevat puut eivät olisi minun käytössäni loppuun millään, mutta tein oman osuuteni asiaan.
Illan kulutin uudelleen pakkaamalla rinkan (=lue: ruokainvetaario). Vieraskirjankin tietenkin luin, ja bongasinkin sieltä keväällä minut 'pelastaneen' herrasmiehen puumerkin.
Istuin tuvassa kynttilänvalossa, ja enpä muista koska olisi yksin ollut viimeksi niin mukavaa ja tunnelmallista. Vasta yhdentoista aikaan olin makuupussissa.

Päivä 6,
Sarvioja - Sotavaaranoja

Heräsin siinä puoli kahdeksan aikaan. Laitoin tuvan vielä lämpiämään, koska ei ollut kiire mihinkään ja että kamppeet kuivuisivat.
Aamupalaksi puuroa ja teetä. Pöydän ääressä istuskellessa katsoin että ah, ihanaa, tänään paistaa aurinko! Aurinko ensimäistä kertaa koko reissulla!

Tutkiskelin karttaa ja jännitin sekä sitä kivikkoista nousua, mikä eilen oli laskua ja Sotavaaranojan ylitystä. Kun se silta puuttuu, mistä löytää sopivan ylityskohdan ja minkälainen joki on kun tulva on ohi.
Nainen varaustuvassakin heräsi ja saimme jälleen puolisentuntia kulumaan jutellen ja karttoja tutkiskellen.
Nainen kertoi, että vaeltessa esittäytyminen, eli nimien sanominen, on kuulemma epäkohtelista. Itse en ole kyllä ennen tämmöiseen törmännyt. Mitä mieltä? Me kyllä esittäydyimme.
Nainen sai minut ylipuhuttua lähtemään nousemaan tuntureille ihailemaan maisemia. Vaikka minulla oli eri suunta, olin menossa Sotavaaranojaa kohti, mutta ei haittaa. Saisinpahan aikaa miettiä Sotavaaranojan ylitystä.
Olimme lähdössä yhdentoista aikoihin, kun tuvalle saapui nuori mies Muorravaarakasta. Kehui auringonpaistetta ja sanoi miten ihanaa oli kävellä pitkästä aikaa auringossa. Muutaman sana vaihdoimme ja lähdimme sitten kipuamaan Kaarnepäälle.
Pääsimme nousemaan ja sieltähän se tuttu sumu jälleen alko saapua..

Nousu oli kamala. Jyrkkä ja kivikkoinen. Tosi jyrkkä. Olin varma etten selviä ylös asti. Nainen edelläni paineli menemään suunnilleen edes hengöstymättä. Niinno, hänellä oli painoa 10kg ja minulla varmaan aikalailla 20kg.
Huipulle päästiin, vaikka sitä epäilinkin omalta osaltani. Nainenkin sanoi, ettei olisi uskonut miten jyrkkä nousu on. Huipulla polku katosi ja sumu tiivistyi.


Kartta ja kompassi esiin siis. Kompassilla otin suunnan huippujen myötäisesti kohti Maantiekurun nuotiopaikkaa ja eikun eteenpäin.
Ylhäällä oli aivan järkyttävä tuuli, kosteus ja kylmä. Karttaa oli erittäin haastava lukea kun se tahtoi lähteä kokoajan lentoon.
Aikausein piti pysähtyä tutkimaan karttaa ja ottamaan uutta suuntaa. Ja eksyimmekin hieman reitiltä. Tai emme eksyneet, muttemme kulkeneet suoraan huppujen yli, vaan laskeuduimme alaspäin jolloin kuljettavana oli polvimittaista risukkoa, ei kiva.

Lopussa meidän oli pakko ottaa käyttöön naisella oleva gps jolla sitten suunnistimme pääasiassa loppumatkan.
Jälleen tulin siihen tulokseen, että minäkin tarvitsen gps:sän. Varsinkin kun aika paljon yksin liikun. Tarvitsisi varmaan olla sellainen gepsi, joka lähettää tietyin ajoin oman sijaintini jonkun muun laitteeseen, esim. älypuhelimeen.
Pian edessä oli polku. Kuljin edellä ja kysyin kumpaan suuntaan, ylös vai alas, lähdemme polkua, itse olisin lähtenyt alaspäin. Nainen sanoi kuitenkin että mennään ylös.
No mentiin ylös. Hetken ylhäällä pyörittyämme totesimme olevamme Kuotmuttipään huipulla ja meidän pitää kuitenkin etsiä uudelleen polun pää ja jatkaa sitä alaspäin. Sinne siis.


Polkua olikin helppo kulkea pitkän risukkorämpimisen jälkeen. Alaspäin päästessä sumukin alkoi hälvetä.
Polku oli toisinaan hyvinkin selkeä ja toisinaan katosi kivikkoon. Nainen kulki edellä ja jossain vaiheessa hän totesi 'ei hitto. Olemme taas hukanneet polun!' Oli olimme jälleen jossain polvenmyötäisessä risukossa rämpimässä. Olimme päätyneet polulta liikaa oikealle olimme ties missä, onneksi polku löytyi nopeasti.
Lasku alas Maantiekuruun oli hyvinkin jyrkkä ja tälläinen tapaturma altis ihminen joutui kyllä keskittymään jokaikiseen askelmaan.
Nuotiopaikalla olimme 15:30, karmea nälkä! Olin aamulla tehnyt viimeiset ruisleivät taskuun evääksi joten ne nyt naamariin.

Onneksi alhaalla jäätävä tuuli lakkasi ja lämpötilakin 'nousi' +7C.
Hyvästelimme naisen kanssa, hän lähti Aittajärvelle ja minä kohti Sotavaaranojaa.

Matkalla oli muutamia lähteitä, muuten ei mitään erikoista.
Maantiekurunoja päättyi, ja minä lähdin oikaisemaan Sotapään etelärinteitiä pitikin. Siellä oli muuten todella upeita telttapaikkoja! Jos kello olisi ollut enemmän, ja vettä enemmän mukana, olisin varmaan pykännyt oman Hannahini pystyyn sinne.
Lopulta saavuinkin Sotavaaranojan pohjoispuolella kulkevalle polulle. En kuitenkaan jäänyt polulle vaan jatkoin suoraan alas etsimään hyvää ylityspaikkaa.
Kerrankin tälläisellä tohelolla kävi tuuri ja sopiva ylityspaikka oli heti siinä mihin kävelin!


Siitä tulin juuri yli
Paikalla oli siis kaksi kaatunutta puuta, isomp ja pienempi. Kaikki järkevät ihmisethän menevät tuota isompaa pitkin, minä tulin tätä lahompaa ja pienempää ja syynä se, että puolessa välissä oli kiviä ja alkoi uusi runko jos alkaa tasapaino hävitä,
Ylitys puoleenväliin meni hyvin. Mutta sitten kun olen tämmöinen, että jännitän sitä ylitystä niin paljon, että jalat alkaa täristä. Joten puolessa välissä oli sellainen tutina menossa, että hyppäsin rungolta alas kivelle. Kiviä pitkin hypin sitten rannalle, eli tämä puu oli loisto valinta minulle!
Rannasta hieman kauemmas ja yllätyksekseni löysin polun tältäkin puolen ojaa. Oletin, ettei täälä ole polkua, ainakaan karttojen mukaan ei ole.
Polku menikin yllättävän ylhäällä. Ihan iso ja selkeä polku kuitenkin. Polkua kuljin ja mietin, mihin sitä menisi teltalla. Alkuperäinen suunnitelma oli Vikenvihkimälammit ja mietinkin, että pitäiskö nousta ylemmäs.
Oikealla puolella kuitenkin näkyi tuttu nuotiopaikka joten päätin mennä sinne telttailemaan.

Alempana meni toinenkin polku, oletan näiden yhtyvän jossain vaiheessa. Olin aika tyytyväinen omaan ylityspaikkaani. Ainakin kun katselin tukkia, jonka yli jopa UKK:n Facebook sivut kehottavat ojan ylittämään. Siitä ei olisi tämä neitonen kuivana tullut. Ja keväällä todistin siinä erään miehen putoamista.

Pienen ärsytyksen aiheen kyllä sain. Tai en niin pienenkään. Olin panikoinut kokopäivän tätä ylitystä, koska muistin millainen Sotavaaranoja on tulvassa ja kirosin sillan puuttumisen. Niimpä niin...

Oletan toki, että tämä on jonkun retkuilijan tekemä eikä puiston, mutta silti. Tämän kun olisi tiennyt, olisi yhden päivän paniikki ollut turha..
Myöhemmin Lankojärven vieraskirjasta luin, että 24.8 on silta jo ollut olemassa.
Teltta pystyyn tuttuun kohtaan ja ilman kamppeita kiersin valokuvia ottamassa. Sillan ylikin uskaltauduin, ilman rinkkaa tosin.


Olihan se Sotavaaraoja 'hieman' erinäköinen kun keväällä..

Seitsemän aikoihin oli teltassa syömässä iltapalaa. Näkkileipää ja jälkiruuaksi oli kaakaoo sekä valkosuklaa-nougat mousse. Oli muuten kokemus se mousse...
Tuntureilla kiipeillessä sain syväjäädytyksen ja Maantiekurussa meinasi tulla hiki, joten ei todellakaan ollut onnellinen olo riisua +4C teltassa vaatteita ja mennä makuupussiin. No, pakkohan se tietenkin on :D Makuupussissa olin puoliyhdeksältä.
Kotiin palatessa pistin merkille, että Sotavaaranojan tulipaikanmerkki on poistettu kansalaisen karttapaikasta, keväällä se vielä näkyi siellä.

Päivä 7,
Sotavaaranoja - Lankojärvi 10-11km


Heräsin jälleen puolikahdeksalta ja teltasta ulos. Teltan ulkokangas oli aivan kuurassa ja mittari näytti +2C.. Palasin makuupussiin koska nouseminen ei huvittanut.
Keskellä metsää yksin, ei ole pakko jos ei tahdo!


Kympiltä heräsin uudelleen, lämpötilaa +5C. Puuron keittoon siis. Tein jopa risuista pienet tulet. Ja jälleen keräsin risuja myös seuraavalle. 11:30 pääsin lähtemään. Ensimäistä kertaa koko viikolla auringonpaisteessa! Aurinko ihan oikeasti paistoi!


Tulipaikalta suunnistuspolulle ja polkua pitkin eteenpäin. Oli ylitettävä purokin hieman erinäköinen kuin keväällä.. Ei tarvinnut jalkojen kastumista pelätä, hyvä että vesi edes virtasi.


Tuttua polkua eteenpäin kohti Porttikoskea.
Piti ottaa vesihuikka vesipullosta. Jaa. Kopeloin ja kopeloin rinkan sivutaskua kunnes totesin, ettei vesipullo ole siellä. Eli se on tippunut jonnekkin. En tiedä minne kauas se tippui, joten en lähtenyt etsimään. Mukana on kuitenkin myös 1,5L pullo.
Aurinko oli ihana, mutta tuuli aivan jäätävän kylmä! Polku päätyi Suomun varteen ja sitä olikin hieno ihastella ja vertailla kevään tulva-Suomuun.
Keväällä Peurapäältä tuli monenmonta pikku puroa mistä juoda, nyt ei yhtäkään.



Porttikoskelle tietää saapuvansa, kun maasto muuttuu kivikkoiseksi/kallioksi. Porttikoskella olinkin puoli kahden aikaan ja mietin, jaksanko tehdä ruokaa vai en. No en jaksanut. Taukopalaksi valikoitui siis myslipatukka ja irttareita.
Lämpömittari näytti +19C, mutta epäilen auringon paistaneen suoraan mittariin, koska todellakaan ei niin lämmin ollut. Ilman tuulta olisi varmaan ollut joku +14.+15C.
Valokuvat, ja matka jatkuu kohti Lankojärveä.
Porttikosken pohja



Matka jatkui mukavasti tuttua polkua. Matka tuntui menevän todella vauhdikkaasti kun osasi kiertää märät kohdat heti oikeista paikoista ja tiesi mitä odottaa polulla vastaan seuraavaksi.
Tälläkertaa löysin Taimenlammelle lähtevän polun, se meni minulta viimeksi kokonaan ohi. No, eipä ollut tälläkertaa asiaa sinne joten matka jatkuu.
Puro, jossa keväällä oli paljon vettä ja minut autettiin mennen tullen yli, oli nyt helposti käveltävissä. Oli toki purossa vettä, mutta paljon vähemmän.

Koska en ollut jaksanut Porttikoskella alkaa kokkailla, oli nälkä nyt hyvin hyvin suuri. Tästä johtuen alkoi jalka painaa ja tuntui, että seuraavat odotettavat kohdat ei tule ikinä.
Todella pitkän tarpomisen jälkeen edessäni oli suo ja purot. Paikka siis josta keväällä ei tullut kovin hyviä kokemuksia.


Nyt, kuivan aikaan, ei ollut mitään ongelmia kulkea purojen yli ja suon yli. Tällähetkellä suota ei olisi edes suoksi voinut sanoa. Kova maa, kostea toki, mutta ei mitään suohon viittaavaa. Miten olen onnistunut keväällä uppoamaan tähän vyötäröä myöden... En tiedä. Enkä välttämättä haluakkaan tietää. Tulee vain tyhmä olo :D
Kosteikon ylitin ja pääsin polulle. Sauvani ovat koko matkan olleet eripituiset kun jostain syystä toinen tahtoo mennä kasaan. Nyt huomasin sauvojen olen todellapaljon eri mittaiset. Hmm.. Katse sauvoihin kertoo, että suo, tai mikälie onkaan, on syönyt puolet toisesta sauvasta??

Palasin etsimään sauvanpätkää mutten sitä mistään löytänyt. En tajua miten tuollainen metallikappale voi kadota maastoon noin pahasti? Koska kosteikolle saapuessa molemmat sauvat oli samanmittaiset..
Noh, matka jatkuu ja tiesin edessä olevan vielä kolme mutaista kohtaa ja sen jälkeen aikapian Lankojärven tupa.
Kosteikkojen yli ja sitten vain odottamaan koska tupa alkaa näkyä. Energian oli syömättömyyden takia niin nollissa, että matka tuntui loputtomalta. En muistanut että Lankojärvelle on vielä näin pitkä matka.
Lopulta alkoi Lankojärven alkupää näkyä ja siitä tietää, ettei enää ole pitkä matka.

Vielä vähänmatkaa ja sittenhän se Lankojärven tupakin näkyy.

Tuvalla olin hieman jälkeen viisi. Sillähetkellä saatoin olla mailman onnellisin ihminen. Rinkka tuvan seinustalle, kenkien vaihto ja ruokakamppeet esille!
Paikalla olikin jo kaksi nuorta miestä ja pääsin lämpimään tupaan kokkailemaan. Tupa oli yhtä epäsiisti kuin keväällä. Lattiaa ei ole lakaistu ikuisuuksiin, hella näytti siltä, että seuraavalla käyttökerralla rääppeet saattaa syttyä ja sitä rataa.
Ilta meni siinä jutellessa ja huomista suunnitellessa. Kasin aikoihin olimmekin jo makuupusseissa.

Päivä 8,
Lankojärvi

Heräsin kasin maissa. Miehet heräsivät puoli ysin maissa jolloinka noustiin kaikki aamupalan  tekoon. Ulkona oli tihkusadetta ja +1C. Ilmassa oli pientä päänsärkyä ja vetämättömyyttä, lieneekö syynä eilinen huono ruokailu.
Hieman ihmetytti purkki tuvan pöydällä.

Muovinen purkki oli täynnä tuikkuhylsyjä. Eli siis hylsyt on jaksettu kerätä yhteen kippoon, mutta niitä ei ole jaksettu kantaa roskiin? Jos jaksaa kantaa ne paikalle, oletan, että ne jaksetaan kantaa myös pois.. Myös muiden hylsyt jos sellaisia sattuu olemaan..
9:30 jäin yksin tupaan kun miehet jatkoivat Kiilopäällepäin. Minä päätin pitää lepopäivän päänsäryn takia. Sade loppui, mutta viileys ja kosteus pysyi.
Päätin tehdä pikku retken Meänteis alueelle. Matka piti ensin aloittaa ylittämällä pieni puro, joka onnistuikin kuivun jaloin, ja sen jälkeen edessä oli muta alue. Niitä tuntuukin täällä riitävän.

Meänteis alueelle olikin paljon lyhyempi matka kuin oletin. Minulla on tapana varutua siihen, että matka on pitkä, koska silloin aina iloisesti yllättyy kun matka onkin oikeasti paljon lyhyempi..
Muta alueen yli, kallion yli ja sitten olinkin jo suon reunalla josta Meänteis alueelle pääsee. Seurasin tietysti polkua ja päädyin suolla kohtaan, joka on taas tätä upottavaa suota.

Olihan siitä menty, ja itsekkin muutaman juoksuaskeleen yritin ottaa. Totesin kuitenkin turhaksi riskiksi lähteä ylittämään suota jonne uppoaa taas vyötäröä myöden jos juoksuaskeleet ei ole tarpeeksi vauhdikkaat.
Pah. Vähän harmitti, että en pääsekkään niemeen. Kiersin vielä suon toiselle laidalle ja sieltähän löytyi ihan selvä kova polku joka korkeintaan hieman litisi..
Etureunassa upottava osa ja takana kova polku
Niemessä olikin selvä polku. Paikalla oli (kuten jo etukäteen tiesin) niliaitta, lahonnut puuvarasto ja runsaasti linnunpönttöjä.




Penkki?? Niliaitan ja puuliiterin välissä

Kuoppa, jossa ilmeisesti on ollut kammi

Niemestä näkyi hyvin Lankojärven tupa


Yhdestä puusta veistetty ruuhi

Joku retkuilija jaksanut tälläisen kasata
Paluu takaisin Lankojärven tupaa. Niemestä pois, kallion yli, kosteikon yli, puron yli ja jälleen olin tuvalla kahdeltatoista.
Lounaaksi couscousta ja suunnitelmaa että mitäs sitten..

Huonosta säästä huolimatta päätin lähteä kohti Lankopäätä etsimään puhelinkenttää. Seurailin mönkkärin uria Rautulampea kohti. 'Kävelijöiden' polku kiertääkin kauempaa, ja mönkkärin urat menevät siltaa pitkin suoraan ennen Rautuojaa olevan puron yli ja jatkuvat suoraan polulle Rautuojan varteen.


Päätin tosiaan seurata mönkkärin jälkiä, ne olivat paljon suoremmat kuin polku. Polku laskeutui alas Rautuojan varteen, kun mönkkärin jäljet jatkoivat kokoajan suoraan kohti Rautulampea.
Kävelin polulla ja yhtäkkiä näin edessäni linnun (näytti vähän Teereltä, en osaa sanoa kun erotan juuri ja juuri punatulkun ja talitintin..). Yritin tietiysti valokuvata sitä, tosin zoomi ei riittänyt tarpeeksi pitkälle eikä tarkennuskaan taas mennyt ihan niinkuin elokuvissa..


Lintuja oli siis useampia. Yksi hyppeli oikealla ylempänä ja toinen, jota kuvasin, keskellä polkua. Lintu käveli kauemmas ja jätin ne rauhaan jatkamalla itse matkaa. En montaakaan askelta kerennyt ottamaan, kun vasemmalta lähti oikein parvi lentoon, niitä en kyllä nähnyt kuin pienen vilauksen. Otin vielä yhden kuvan linnusta puussa ja jatkoin matkaa.

Kuljin polkua eteenpäin kunnes pääsin puron varteen joka lähtee Lankopäältä. Huomista ajatellen, jälleen oikein mukavaa, että paikalla oli mönkkäreille tarkoitettu silta. Muutama kuva ja sitten lähdinkin puron vartta ylöspäin, suunnitelmissa mennä nyppylän päälle puhelinkenttää kokeilemaan.


Hieman ihmetytti, että tälläiseenkin poluttomaan paikkaan suht. lähelle tupaa oli jaksettu tehdä melkein vieriviereen nuotiopaikkoja. Ymmärtäisin yhden, kahden, mutta niitä nyt sattuu olemaan (täälläkin) monta vierekkäin, kummallista.
Kuuluvuutta oli tosi heikosti. Muutaman viestin sain lähtemään, mutta muuten oli todella heikkoa.
Laskeutuminen alas takaisin polulle ja siellä täälä poukkoilua ja valokuvailua.


Sumuinen Rautupää jossain kaukaisuudessa


Tuvalla olinkin neljän aikoihin. Tässävaiheessa mietin, oliko lepopäivä vähän huono ajatus, kun taas sai miettiä että mitäs sitten, samoin kun Pälkimäojalla.
Myöhemmin tuvalle saapui pariskunta koiran kanssa ja minä aloin suunnitella ruuan tekoa. Öljypullo oli päättänyt jäätyä, joten pihvit saivat nyt jäädä ja suunnitelmiin muutos ja ruuaksi makaronimössöä. Istuskeltiin iltaa tuvan pöydän ääressä kun paikalle saapui vielä kolme miestä, ilmeisesti isä ja pojat.
Miehet saapuivat pihaan ja nainen sanoi 'Toivottavasti noilla on varaustupa, ei haluta niitä tänne' Hyvä etten itse jäänyt suu auki tuijottamaan naista, että kuulinko tuon lauseen juuri oikeasti?? Pari kaunista sanaa teki mieli sanoa mutta kerrankin osasin olla hiljaa..
Siinä kaikenlaista puuhailtiin ja minä siirryin yhteen nurkkaan situmaan ja juomaan teetä. Juttelin miesten kanssa kaikkea mukavaa, olivat Luirolta tulossa. Kyltti tuvan pihassa näyttää Luiro 20km, mutta sanoivat, että matkaa on ainakin 23km. Muutenkin kylttien matkat ovat 'hieman optimistisia', esim Lankojärvellä lukee 'Rautulampi 7km' ja Rautulammella kyltti 'Lankojärvi 8km', ja jälkimmäinen on lähempänä totuutta.
Pusseissa olimme yhdeksän jälkeen, itsellä unen tulo kesti, mutta eipä tuo haitaa.

Päivä 9,
Lankojärvi - Kiilopää 19km

Heräsin, kun pariskunnan mies 'kuiskasi' kovaan ääneen että 'Pitäisikö nousta jo, kello on jo seitsemän!'. No, he nousivat ja mies meni ulos, palatessaan hän totesi 'ei se olekkaan vielä seitsemän, aurinko on väärässä asennossa'. Kello oli 6:40.
Kun he saivat aamutoimensa tehtyä, nousin minä vuorostani puuron keittoon.
Miehetkin jossain vaiheessa heräilivat, minä tein varmaan ennätyksen rinkanpakkauksessa ja muissa aamutoimissa, ysiltä olin jo lähdössä maastoon!

Odotin päivän matkasta suht. haastavaa, koska tuvalla oli puhuttu, että koko matka Rautulammelle on melkein nousua, samoin Rautuvanka Kiilopäälle lähes pelkkää nousua.
Puolessa välissä matkaa odottelin edelleen niitä nousuja, joita ei loppujen lopuksi oikeasti ollut kokomatkalla mainittavan vertaa.
Mutta ainakin sain kerrankin kävellä nätissä säässä ilman sumua ja tuulta.

Mitä lähemmäs Rautulampea tulin, pohdin mitä polkua lähden seuraamaan, kosteikon läpi ja metallisillan yli vaiko suorempaa ja kuivempaa mutta epämääräistä puusiltaa yli. No, varsinaisesti onneksi päätöstä ei tarvinnut tehdä, kun polku meni automaattisesti kohti puusiltaa.

Tein myös varmaan kävelynopeudessa ennätyksen, olin Rautulammella 10:30, eli n. 8km ja 2,5h, wuhuu hyvä minä!
Olin ajatellut, että jään Rautulammelle yöksi, ettei tule liian rankka viimeinen päivä. Olinkin näin ajoissa paikalla, joten ei todellakaan. Lounaaksi siis hieman nuudeleita ja jälkkäriksi mango-passion moussea (ei enää ikinä, hyi!).

Pakatessani rinkkaa saapui tuvalle päiväretkeilijä. Siinä vaihdettiin kokemukset Kiilopään eri poluista. Mies kertoi rautuvangan olevan erittäin kivikkoista ja märkää, ja sinne siis olin menossa.. Tässäkohtaa kun tiedossa on ylämäkeä, märkää ja kivikkoa, varasin taskuun kaksi myslipatukkaa, ja kauhulla odotin edessä olevaa koitosta.
Lähtiessäni paikalle saapuivat miehet Lankojärveltä, hulluiksi sanoivat kun Kiilopäälle aion vielä ja huipun kautta. Tervehdykset vaihdetttiin ja minä jatkoin matkaa.
Jälleen sain seurakseni jäätävn tuulen ja tihkusateen.
Matka alkoi mutaisella osuudella, märkää oli kuten mies tuvalla sanoi. Kivikkoakin olin, mutta odotin paljon pahempaa miehen puheiden perusteella 'joka askel pitää katsoa mihin astuu ja saa varoa, todella kivikkoinen polku'. Alun märkyyskin meni äkkiä ohi, eikä polulla ollut jatkuvaa nousua, sitä ei ollut juuri nimeksikään.
Yhtäkkiä edessä olikin upea sateenkaari. Yritin toki parhaani mukaan kuvata sitä, mutta yllätten, se ei mennyt ihan niinkuin elokuvissa... Jos vaikka seuraavaksi opettelisi käyttämään kameraa...



Alun jälkeen polku olikin helppokulkuista. Tottakai muutamia kiviä siellä täällä ja mutakohtia, mutta niitä nyt on aina tälläisessä maastossa. Nousua ei ollenkaan, jossei muutamaa metrin-kahden mäkeä lasketa..
Sateenkaaren oletin tuovan auringonpaisteen mutta pyh. Jatkuvaa tihkusadetta ja viileä tuuli.



14:45 olin opastetaulun kohdalla, jossa luki 'Rautulampi 5,6km', eli hieman reilu 2h kuljettu ja puolet matkasta suoritettu. Toki tiesin pahimpien nousujen olevan vasta edessä. Kyltissä oli myös lämpömittari, joka näytti +4C.

Nousu alkoi lähes heti kyltin jälkeen. Nyt polku muuttui kivikkoiseksi ja jatkuvaa pientä nousua. Kilometrin-parin jälkeen nousu muuttui entistä jyrkemmäksi.
Tässävaiheessa sitä tiesi olevanssa suht. lähellä Kiilopäätä.  Aina yhden nyppylän päälle ja lohdutin itseäni että 'vielä tuo nousu' vaikka eihän se koskaan sillain lopu.

Lähde

Mikä tämän funktio on?
Loppujen lopuksi pääsin kuin pääsinkin 'huipulle'. Eli polku jatkui eteen, oikealle ja vasemmalle. Ensin jatkoin eteenpäin, kunnes totesin, että minun pitää varmaan nousta vasemmalle, veikkaisin siinä olevan Kiilopään huippu. Siispä ylöspäin. Olisi vaan ehkä ollut paljon helpompaa palata takaisin ja nousta polkua pitkin, kuin että päättääkin nousta polun sivusta ylöspäin..
Kivikasoja Kiilopään rinteellä

Kiipesin ylös ja huh, olipahan taas nousu..
Ylhäällä oli lämpöä +2C ja siihen päälle aivan jäätävä tuuli (siis todella jäätävä!) ja tihkusade, ei siis mikään unelmakeli.
Muutamaa kuvaakin siinä yritin napsia, mutta kameran linssissä oli jo niin paljon pisaroita, ettei niistä kuvista mitään tullut.




Vaikka ylhäällä oli aivan jäätävä keli, sain siellä silti kulutettua lähes 30min vaihtamalla kuulumisia puhelimitse ja ottamalla kuvia. Hyvän syväjäädytyksen siinä kyllä sai.
Siitä sitten laskeutuminen kohti Kiilopään P-Paikkaa. Lasku olikin helppo, sai valita portaat tai polun. Itsehän tulin portaita pitkin alas.




Parkkipaikalla olikin yllättävän paljon väkeä, oli talkoilla siivousta ja muuta sulkemiseen liittyviä asioita menossa.
Nyt uskalsin jo punnita rinkankin. Herranjestas mikä järkytys se paino oikeasti oli.. Paluupaino 18,5kg. Kuinka hiton paljon rinkka oikein lähtiessä on painanut?? Ei ihme jos oli rankkaa...
Autolla olin 17:00 ja lähtemään pääsin puolituntia myöhemmin.


Kilometrejä auton mittariin kertyi tällä matkalla 1870km.

Tapasin matkalla paljon mielenkiintoisia ihmisiä. Lähellä Kiilopäätä porukkaa oli tietysti enemmän liikkeellä, syvemmälle puistoon mennessä en varmaan olisi tavannut ketään, jos en olisi majoittunut tuvissa.

Edelleen kirjoitan tupien siisteydestä. Sarvioja, joka on hieman kauempana kaikesta, oli kuin suoraan oppikirjasta. Siisti, puut valmiina ja niin, että seuraavan on helppo majoittua. Lankojärvi ja Rautulampi taas.. Kirjoitinkin jo Rautulammen vieraskirjan kirjoituksesta ja Lankojärven törkyisyydestä. Vaikka puut on valmiiksi pilkottuja, ei edes niitä jakseta kantaa seuraavalle tupaan..
Luirolla oli myös siistiä, vesiämpärit ylösalaisin kuten kuuluu, puita seuraaville eikä lattiallakaan ollut roskia.
Voisiko noihin  muihin tupiin myös ottaa mallia noista kauemmista tuvista...

No, seuraavalle reissulle nähtäväksi jäi vielä Sokosti, Paratiisikuru ja Keskon kämppä.